Tekstejä

About The Email Tree

Dear Google,

I have a small inquiry concerning your email service’s visual elements. Few weeks ago I was traveling by train to Jyväskylä (a small but lovely city about 250 kilometres from our capital Helsinki) and about 10 kilometres (may have been more or maybe less) from the city centre I saw an interesting scene on the left side of the train track (I was sitting with my back against the travel direction so it was on my right side but really on the left). On the horizon there was a tree line (mostly spruces but some pines and maybe some birches too) which was kind of like cut, it looked as if somebody had just went and lifted a block of forest from the tree line. The trees were cut for the power lines crossing the landscape to be safe from a possible damage made by a storm. There were a few trees on the empty part of the tree line though (please find my quick sketch attached).

I am currently working on my second poetry book. A while ago I got curious about this one visual element in your Gmail service. You know it happens every once in a while that you somehow end up involved in an email thread with several recipients and there is a thing that needs a lot of discussion and the email exchange ends up being a super long chain of emails that has begun with formal greetings and official sounding closing regards but at some point just becomes a Facebook-chat like message exchange with smileys and stuff. Well, anyway, I noticed that when the emails start piling up you have this visual element that shows the pile as a kind of a tree. When you add to the tree the box that implies that there’s more content to the email than the part you see on first sight it becomes a kind of an ”email tree” (I don’t know what the official names for the elements are). I suspect my description might be a bit vague so please find a screen cap of the object attached.

Edit. Unfortunately I couldn’t find my original screen cap of the element, so attached you’ll find the email forest I built from the email trees.

So one day I started to think about the element as a kind of a found poetry object, an everyday visual thing that could be turned into a piece of poetry when framed in a new way. So I was just thinking if you have some kind of a copyright thing with the element? Can I use it in my poetry book or do I have to pay you like some dollars or something? It’s really strange that there is such an object that is somehow part of my everyday life but is maybe like a copyright thing. It’s kind of like a view of a pile of letters was somehow copyrighted… IDK.

One more thing. Your Google Drive service, it has this really nice visual element. You know when you are trying to upload for a preview like 15 high resolution images at the same time and the page just goes like crazy, there are 15 rotating circles at the same time on the screen. It looks kinda great! Please find attached my screen cap of the element (unfortunately I wasn’t able to make a gif version, so it’s a still picture). Is there a copyright to that? Wouldn’t that be kind of like having a copyright for the moment when your old school photos are being developed in the pool filled with that liquid stuff and the photos slowly come into view? Hah, just kidding, kind of.

Anyway, I’d be glad if you’d have the time to answer my questions!

Regards,
Virpi Vairinen
Turku
Finland

 

 

Attachment 1. The Quick Sketch

the tree line (2)

The upper one is a bit exaggerated version, the lower one captures the scene better.

 

 

Attachment 2. The Email Forest

mailipuumetsä

 

 

Attachment 3. The Developing/Waiting for the Preview

icons

 

Mainokset

Näyttely, teksti

Turussa asuva kuvataiteilija Antti Turkko pyysi viime vuoden loppupuolella kirjoittamaan näyttelytekstin näyttelyynsä B-gallerialla. Tekstistä ei ollut tarkoitus tulla tavallista, taiteilijan meriittejä esittelevää ja näyttelyn teemoja avaavaa tekstiä, vaan jonkinlainen näyttelyn teemoja heijastava tekstuaalinen teos. Kirjoittaisin tekstin näkemättä teoksia ja ikäänkuin spekuloiden sillä, mitä se tulee olemaan. Muutaman keskustelun, monen viestinvaihdon ja kaavion jälkeen (joita tein yrittäessäni hahmottaa tulossa olevaa näyttelyä ja tekstin rakennetta) näyttelyyn syntyi teksti -> Näyttelyteksti

Sitten näyttelyn avajaisissa kirjoitin itse näyttelystä -> Avajaiset

Ja koska kaiken tulee tapahtua kauniisti kolmen sarjoissa, seuraavaksi haastattelin Anttia osana TurkuART Afterworkia. Aiheina olivat mm. arkkitehtuuri, tekijyys, messurakenteet ja uusmaterialismi.

 

Antti Turkko

Näyttelyhän on jo käsite. Siihen liittyy vahvat odotukset siitä, miltä se näyttää: miten ripustus tehdään, miten sellaisia materiaalisia asioita kuten tilaa ja aikaa käsitellään.

WP_003656

Arkkitehtuuri

Virpi: Kun kirjoitin näyttelytekstiä, et halunnut, että korostaisin sun taustaa arkkitehtuurissa. Mun mielestäni se nimeomaan on kiinnostavaa, mutta ehkä mulla oli kliseinen lähestymistapa. On liiankin helppo lähestyä siitä näkökulmasta, että koska taiteilijalla on toinen koulutustausta, se ikäänkuin olisi jonkinlainen johtotähti taiteilijan teoksissa.
Antti: Ehkä arkkitehtuuri näkyy siinä, että tila on vahva juonne mun tekemisessä. Mutta siitä olisin varmaan muutenkin kiinnostunut. Taide ja arkkitehtuuri on asioita, jotka puhuvat eri kielillä. Jos taiteessa puhutaan ideoista, niin arkkitehtuurissa puhutaan ehkä liian nopeasti käytännöstä, lopputuloksesta. Prosessia ei näytetä, vaikka se olisi kiinnostavakin.
V: Ja varmaan arkkitehtuuriin ei liity niin paljon puhetta prosessista, mikä on taas elimellinen osa taidetta. Oliko se asia mikä sai sut kuvataiteen pariin, prosessien rooli?
A: Käsitteellisyys myöskin. Taiteessa pystyy liikkumaan sellaisilla tasoilla, joilla asioiden ei tarvitse olla vielä päätettyjä vaan mukana on myös tekemisen prosessi. Ja toinen asia on taiteidenvälisyys, eri taiteentekemisen tapojen välinen keskustelu. Arkkitehtuuriopinnoissa tuntui välillä, että ollaan aika sisäänpäinkääntyneessä yhteisössä. Aloin kaivata yhteyttä erilaisiin tekemisen tapoihin. Mua on aina kiinnostanut kaikki muutkin tekniikat ja välineet.
V: Jokin aika sitten joku taas valitteli sitä, että taiteilijat eivät puhu keskenään tarpeeksi taiteesta.
A: Että kun taiteilijat on baarissa, ne eivät puhu taiteesta vaan rahasta.
X1: Taiteilijat puhuu rahasta ja pankkiirit taiteesta.
A: Mun on vaikea identifioitua arkkitehdiksi, vaikka toistaiseksi tälläkin hetkellä teen niitä töitä. Toisaalta on myös outoa lukea, että kuvataiteilija Antti Turkko. Ehkä kuvan voisi ottaa pois, koska tämä mitä teen on kaikkea muutakin. Kuvataiteilijasta tulee mieleen valokuvaaja tai maalari.

WP_003653

V: Tilataiteilija?
A: Niin, en tiedä.
X2: Ehkä kuvataiteilija on turvallinen nimike.
A: Niin. Toisaalta, jos kutsutaan vain taiteilijaksi, niin siitä tulee mieleen joku elämäntapataiteilija. Rajojen vetämistä ja määrittelyähän se on.
V: Yksi ero arkkitehtuurin ja monen muun taiteenalan välillä on varmaan raha. Arkkitehtejä taidetaan sulkea usein pois esimerkiksi taiteilijoiden toimeentuloon liittyvistä keskusteluista. Mutta ehkä nyt ei puhuta sun rahatilanteesta… Sanoit, että tilan keskeisyys tulee mahdollisesti arkkitehtuurista. Miten B-gallerian tila on vaikuttanut näihin teoksiin tai tähän näyttelyyn?
A: Se oli kaiken lähtökohtana. Tarkoituksena on ollut havainnoida tilaa ja alunperin myös antaa teoksen syntyä tilassa vietetyn ajan myötä. Realiteetit kuitenkin on ne, että pystytykselle on aikaa muutama päivä ja se ehkä unohtui. Kun avajaiset lähestyivät, oli vain pakko tehdä asioita etukäteen, muuten tämä olisi jäänyt hyvin minimalistiseksi.

WP_003652

Maalausobjektit ja messurakenteet

X2: Puhuit aikaisemmin sun maalauksista maalausobjekteina. Näetkö sen niin, että taulut alkavat vähitellen muuntua objekteista maalauksiksi? Jos se on niin, miten näet näyttelyn muut osat? Miten vaikka seinät tulevat osaksi teosta?
A: Näyttelyn maalaukset ovat prosessissa. Maalaamisen apuna käytetyt teipit näkyvät. Ehkä sen prosessinomaisuuden ja ”teossa olemisen” olisi voinut tehdä vielä näkyvämmäksi, koska se oli yksi lähtökohdista.
X2: Se, ettei vaan heitä taulua seinälle vaan myös kurkistaa sen taakse – ja seinänkin taakse – on hauska ajatus.
A: Jossain vaiheessa suunnittelin radikaalimpaakin ripustusta, sitä että olisin ripustanut tauluja aivan vääriin paikkoihin. Mutta sitten näyttelyn konseptin ajatuksesta tuli niin hallitseva. Nythän taulut on kuitenkin sijoitettu keskeisesti, joka toisaalta ehkä vain entisestään alleviivaa näyttelytilaa.
V: Minkälainen merkitys suunnitelmallisuudella ja sattumalla oli materiaalien valinnassa?
A: Alusta asti oli selvää, että näyttelyssä tulee olemaan maalauspohjia. En aluksi edes suunnitellut maalaavani niitä, vaan käyttäväni hyväksi kiilapuita ja kangasta, tai jotain sen tapaista vapaamuotoista.
V: Dekonstruoida?
A: Niin. Näyttelyssä on selkeät kolme elementtiä: maalausobjektit, vanerista rakennettu seinä ja messuseinä, joka liittyy siihen, että yhtenä keskeisenä ideana oli esillepanon konventiot. Messuseinähän on esillepanon äärimmäinen ilmentymä, näyttelytilan ohella. Niihin liittyy aivan oma maailmansa, ja ne on rakenteita, jotka usein jää huomaamatta. Kuten galleriatilakin, joka pyrkii näennäiseen näkymättömyyteen ja anonyymiyteen. Vaikka ei olekaan sitä.
V: Kaupallinen tila ja messuympäristöhän rakennetaan usein sen mielikuvan varaan, että mitä enemmän tavaraa on näytillä, sitä halvempaa se on. Ja mitä vähemmän, sitä kallimpaa. Resonoiko tuo ajatus mitenkään tämän näyttelyn kanssa?
A: Varmasti. Helposti tulee tehtyä liian monta asiaa. Joku kommentoikin näyttelyä, että vaneriseinä ja messuseinä olisivat riittäneet. Jos haluaa leikitellä näyttelyn ja esillepanon konventioilla, niin sekä näyttely- että messutilat on usein ilmeeltään pelkistettyjä. Toinen tulokulma voisi olla, että täyttäisi tilan aivan piripintaan.
V: Avajaiset, joissa kukaan ei mahdu edes sisälle galleriaan.
A: Onhan niitä tehty.
V: Koko tila olisi pelkkää messuseinää ja sen väleistä mahtuisi juuri ja juuri puikkelehtimaan.
A: Yhtenä vaihtoehtona ajattelin, että olisin itse tehnyt oman version messuosastosta. Ehkä ensi kerralla.
V: Sulla on messurakenteisiin nimenomaan messujen kävijän näkökulma eikä esimerkiksi niiden, jotka työskentelee siellä sisällä?
A: Lähestyn niitä visuaalisina, käsitteellisinä. Ehkä ikonisina.
V: Ei-funktionaalisina ja outouttavina?

WP_003648

A: Joo, outoina myös. Tässähän ne on siirretty pois messukontekstista, jossa ihmiset ei edes huomioi niitä.
X1: Eli ne tuovat esittämisen esille mahdollisimman alleviivaavalla tavalla? Vaikka näyttelyssä laitetaan paljon aikaa siihen, miten asiat laitetaan näytille, niin siltihän tila koitetaan saada näyttämään siltä, kuin kaikki olisi paikoillaan ihan luonnollisesti.
A: Galleriatila on ikäänkun messuseinä myös, ripustamisen rakenne.
V: Tai vaikka näyttely, jossa näkyisi aiotut maalausten paikat. Ripustuksen reiät, kun ei mennyt kerralla ihan putkeen.
A: Mulla oli joskus sellainen idea, että olisin feikannut, että joku taulu olisi ollut pitkän aikaa seinällä. Olisin maalannut siitä jäänen jäljen.
V: Missä messurakenteet on sillon, kun ei ole messuja… Mikä on sun lempikohta tässä näyttelyssä?
A: Sanotaan vaikka, että messuseinä, se tapaamispiste. Se ei ole ehkä visuaalisesti onnistunein, mutta ruokki eniten omaa ajatteluani. Siitä voisi jatkaa johonkin suuntaan.

Tekijä

V: Näyttelyssä on jonkin verran ikäänkuin valmista materiaalia. Miten näet sun tekijyyden suhteessa niihin?
A: Ehkä sitä voisi kutsua komposition luomiseksi. Näyttely on ikäänkuin kolmiulotteinen maalaus ja valmiitkin materiaalit, tai sanotaan että teolliset materiaalit, on ihan yhtä käyttökelpoisia materiaaleja kuin vaikka maali. En näe, että materiaaleissa mikään olisi lähtökohtaisesti toista käyttökelpoisempaa.

WP_003650

V: Mikä merkitys sun persoonalla on tässä näyttelyssä?
A: En halua tuoda sitä esille kuin ehkä jonkinlaisena narratiivina, mikä toimi hyvin näyttelytekstissä. Näyttelyteksteihinhän liittyy myös tietynlainen konventio siitä, miten tekijä esitellään. Toisaalta myös näyttelyistä otetut kuvat ovat jonkinlaisia ikonisia näkymiä, joilla näyttely tallennetaan. Näyttelythän on usein netissä valokuvina.
V: Ja kuvat voivat olla näyttävämpiä, kuin teokset galleriassa, koska kaikki on suunniteltu kuvaamista mielessä pitäen. Esimerkiksi värit, ja galleriassa tilan käsittelemisen tapa tai tilallinen kokemus voi olla lattea, kun teokset on itseasiassa suunniteltu kaksiulotteiseen esittämiseen.
A: Omassa työssäni ajattelen, että teosten kuuluukin rakentua niin, että eri katselukulmasta ne näyttävät erilaisilta. Kai sekin on näyttelyntekemisen materiaalinen lähtökohta tai olosuhde.
V: Ei ainakaan voi sanoa, että tämä näyttelykokonaisuus olisi jonkinlaista henkilöhistoriallisen tematiikan revittelyä… Näyttelytekstissäkään ei lue susta juuri mitään, niin kuin toivoit. Minkä verran taiteilijasta täytyy tietää, kun tulee katsomaan näyttelyä? Sun näyttelyä?
A: En tiedä, tarvitseeko tietää mitään. Toki itseäkin kiinnostaa taiteilijan tausta, kun käy näyttelyssä. Mutta ehkä tässä riittää peruslitania, koulutus jne.
V: Kaikki tieto ohjaa tulkintaa. Ehkä ihmiset kaipaavat tietoa varmistuakseen, että tulkitsevat teoksia oikein. Kun tietää, mikä taiteilijan tausta on, voi paremmin spekuloida, mitä se ajaa takaa.
A: Haluaisin ehkä säilyttääkin tietynlaisen mystisyyden näyttelyssä. Tehdä siitä jonkin tilallisen olosuhteen, johon katsoja menee.

Uusmaterialismi

V: Minkälaisiin keskusteluihin tämä näyttely ottaa osaa? Uusmaterialismiin?

WP_003657

A: Uusmaterialismi on mulle vain pintapuolisesti tuttu. Ehkä keskustelu materiaaleista on uusmaterialismia, onko?
V: Tuntuuko se epärelevantilta ja mä vain survon sitä tähän väkisin?
A: En tiedä, sä tiedät varmaan siitä enemmän.
V: En usko, itseasiassa.
A: En oikeastaan osaa sanoa, en tiedä uusmaterialismista tarpeeksi.
V: Me puhuttiin joskus aiemmin tilan vapaudesta. Ottaako tämä näyttely jollain lailla kantaa vapauteen suhteessa erilaisiin tiloihin?
A: Ehkä siitä näkökulmasta, että yhtenä ajatuksena on tilassa toiminen ilman ennakkoehtoja. Kun on vuokrannut näyttelytilan voi ajatella, että mulla on nyt tämä tila ja voin tehdä siellä mitä vain.
V: Siitä päästään taas vuokraamisen logiikkaan, väliaikaiseen lunastettuun käyttöoikeuteen ja missä suhteessa se on omistamiseen..
A: Jotenkin noin.

Emootioista

V: Jotta tähän tekstikokonaisuuteen saisi kivan kaaren, niin haluatko sä nyt kertoa jotain sun emootioista? Tai kertoa jotain henkilöhistoriallista?
A: Liittyen tähän näyttelyyn vai mihin?
V: Jotain sellaista, mitä ihmiset haluaa kuulla…
A: Ehkä tuohon liittyy se, että halusin jonkun muun kirjoittavan näyttelytekstin. Toisaalta siinä oli kyse konventiolla leikittelystä, toisaalta siitä, että liian usein lukee näyttelytekstejä, joita ilman näyttely olisi parempi.
V: Totta. Eli tämän näyttelyn takana ei ole tarinaa siitä, kun kävit lapsena messuilla, ja muistat vieläkin miltä ne messurakenteet tuoksui?
A: Joudun tuottamaan pettymyksen, mutta en tiennyt lapsena, mikä on messurakenne.

***

Antti haastattelee Virpiä

V: Okei. Haluutko sä sanoa jotain muuta?
A: Siitä voisi ehkä puhua, että minkä takia mä pyysin sua kirjoittamaan sen näyttelytekstin. Tiesin, että olet kirjoittanut osana teosta aikasemminkin, lähinnä performanssista, mutta kuitenkin.
V: Joo, sekä osana, tai osaksi esitystä, että ihan erillisinä teksteinä. Näyttelytekstin kirjoittaminen oli kiinnostava kokemus. Uusi kokemus oli se, että teksti oli täällä näytillä, vaikka mä en ole paikalla. Kun esiintyy, näkee ihmiset, jotka tekstiä kuuntelee. Ja siihen oon tottunut, että runoja julkaistaan jossain, se on ihan oma kontekstinsa. Mutta tämä oli ihan uus juttu, että mun teksti on tossa monta viikkoa, enkä yhtään tiedä minkälaiset ihmiset sitä lukee.
A: Sä et osannut ajatella sitä aluksi?
V: En, tajusin vasta avajaisissa. Ja sitten kun se lähti tiedotteena, niin totesin että okei, sinne meni. Että se on siellä out in the open. Ehkä se tila, galleria lukutilana on tässä jotenkin keskeinen.
A: Ehkä siinä on myös jonkinlainen vapauden kokemus, voi nostaa kädet pystyyn, kun homma on tehty.
V: Niin. Mut ehkä siitä saa jonkun käsityksen, että mitä se on kuvataiteilijoilla. Että siellä ne teokset on, ihmiset käy tai ei käy galleriassa ja juttelee mitä juttelee. Ja se elää ihan omaa elämäänsä se näyttely siellä koko ajan. Eikä sitä voi kontrolloida mitenkään.
A: Se on kans kiinnostavaa, näyttelytilaisuus tai taidetapahtuma olosuhteena. Että näyttelyobjektit voi olla osittaisia objekteja, ja niiden merkitys muodostuu tilassa yleisön kanssa, tai niiden toiminnassa.
V: Niin. Sä käyt töissä tossa vieressä ja täällä ne merkitykset vaan muodostuu pitkin päivää. Nythän me päästiin tähän mun muistiinpanoon, että ”jotain merkityksellistymisen prosessista”.
A: Spekulatiivinen lähtökohta kirjoittamiselle. Ajattelin, että lähtisit mukaan, koska oot kirjoittanut performanssista livenä. Kaikki ei olisi välttämättä lähteneet. Tai en tiedä miten ne suhtautuisi siihen, kun tämä piti kirjoittaa etukäteen. Että jo näyttelystä puhuminen ja kirjoittamisen aloittaminen on osa tätä teosta.
V: Se teki siitä haastavaa, että me yritettiin välttää sitä, että teksti olisi täysin harhaanjohtavaa. Eli että mä ajaudun jotenkin kuvailemaan yksityiskohtaisesti jotain, mitä täällä ei kerta kaikkiaan ole. Teksti ei ollut täysin fiktiivinen tai spekulatiivinen. Kertojaäänen tai puhujaäänen luominen tekstiin oli myös vaikeaa, koska en ensin ajatellut kirjoittavani sitä itsenäni, vaan näin sen enemmän kaunokirjallisena tekstinä, jossa olisi ollut enemmän fiktiota painottava lähestymistapa. Mutta sitten siitä tuli kuitenkin sellainen, mitä mä muutenkin raapustelen.
A: Onko sulla jotain kirjoittajaroolia tai rooleja? Paperissa on sun nimi, mutta näetkö sä itses jonkinlaisena brändinä, jolla voi leikitellä?
V: Ennen en nähnyt, mutta sitten aloin huomata, että tietynlaiset jutut runokeikoilla ja performansseissa vetoaa ihmisiin eri tavalla kuin ne muut jutut. Ja siitä on lähtenyt näköjään jalostumaan joku sellainen tietynlainen ääni, joka on sellanen tietty tapa tehdä asioita ja toisaalta tapa tehdä sitä vastaan. Teen asioita myös toisin, mutta tietyistä asioista pystyn jotenkin muodostamaan itselleni käsityksen, että on olemassa jokin tietty ääni tai hahmo. Se liittyy ehkä paljon tietynlaiseen huumoriin. Mutta kaikki muu, mikä ei ole sitä hahmoa, on pirstaleista ja siitä en saa samalla tavalla otetta, että mitä se kaikki muu on, mitä mä touhuan.

Kuvat: Virpi Vairinen

Tapoja esittää merkkejä

Esiinnyin marraskuussa Varsinais-Suomen Runoviikolla varsin mukavassa Ravintola Soinnussa. Esiintymistilanteesta teki hiukan erilaisen se, että tapahtuma oli nimeltään Myöhäislounas runoilijoiden seurassa ja esiintymisaika noin kolmelta iltapäivällä.

Päiväkeikat ovat aina hiukan erilaisia kuin iltakeikat. Oma mielentila on tietenkin hiukan erilainen, etenkin myöhäisiltaisiin baarikeikkoihin verrattuna, mutta yleisö on myös erilainen. Se on hereillä ja havainnoi eri tavalla. Päivällä ulkona on valoisaa ja jollain lailla valo ja näkyvyys suodattuu ikkunoista kaikkeen tekemiseen. Esitys ei kutistu siksi elementiksi, joka siinä on näkyvintä tai kuuluvinta hetkessä ennen seuraavaa kaljaa.

Perjantainen keikka oli tavallaan, tai ei edes tavallaan jatkoa Kuten avata äkisti -kokoelman (ja muiden Koleran syksyn 2015 teosten) julkkareissa pitämälleni Runokokoelman myyntipuheperformanssille. Siinä väitin, ettei kokoelman runoja ole mielekästä esittää lavalla, koska ne pitävät sisällään niin paljon typografisia keinoja ja ei-aakkosellisia merkkejä. Tavallaan väitin, että jotain oleellista tuhoutuisi käännöksessä, vaikken silloin edes täysin tiennyt, minkälainen käännös olisi. Kyse oli tietenkin myös fiksaatiosta kirjoituksen ensisijaisuuteen puhuttuun kieleen nähden.

Mutta en ollut siinä tosissani. Paitsi että ehdotin tanssia yhdeksi keinoksi ruumiillistaa runoja lavalle, olin jo silloin suunnitellut esitystä, jossa kääntäisin noita typografisia elementtejä ja aakkosiin kuulumattomia merkkejä (jotka eivät ole yleisesti tunnistettuja välimerkkejä) esineiksi ja niiden liikkeiksi.

Lähtökohtanani oli ajatus merkeistä substantiiveina, esineinä ja olioina ja samalla korostetusti tekemisen kohteina. Tekemisen kohteena oleminen syntyi merkkien sijoittelusta sivulle ja niiden kuvitteellisesta (tai sijoittelun vihjaamasta) liikkeestä tilassa.

 

Merkit:

ɻ     = mustat n. 1 cm halkaisijaltaan olevat villapallot, joita nippailin tuolilta yleisön sekaan lattialle

҉      = 1970-luvulta peräisin olevan näköinen makkara- tai leipäleikkuri, jonka kampea pyöritin.

░   = hieroin isoja pumpulipilviä vasten toisiaan ja mikrofonia

Neljäs lausumisesta poikkeava elementti oli kokoelmassa oleva käsinpiirretty tukkimiehen kirjanpito, jonka tein livenä, osittain sen päivän tilanteeseen mukautettuna.

 

Etsiessäni materiaaleja merkkejä varten ajattelin sitä, että merkit ja niiden sijoittelu oli alunperinkin syntynyt yrityksestä simuloida liikettä ja materiaaleja, olkoonkin, että tuo liike oli yleensä kehon liike ja materiaali hiilipohjainen elämänmuoto ts. mun ruumiini. Lisäksi merkit viestivät ajatuksen liikkeestä ja sen materiaalista tai tunnusta: ajatus voi rullata kevyesti, se voi nytkähtää liikkeelle, se voi tuntua sakealta ja olla äänetön.

Yksi pieni juttu, joka oli ehkä harvoja jännitystä aiheuttaneita asioita esityksessä (olin armeliaassa kuumeessa, jonka udussa juuri mikään ei onnistunut aiheuttamaan jännitystä) oli kolmen sanan mittainen lauluosuus keskellä yhtä runoa. Esitysaamuna en halunnut enää edes tarkistaa, kuinka väärin onnistun laulamaan Bésame, bésame mucho -rivejä.

esityksen kuvauksesta kertomakirjallisuudessa

Sain alkukeväästä kutsun tulla puhumaan seminaariin, jonka Là Bas ja T.E.H.D.A.S. ry. järjestivät lauantaina 9.5.2015 Kaapelitehtaalla. Elävän arkistopäivän nimellä kulkenut kokonaisuus piti sisällään Body of Archive -seminaarin performanssitaiteen dokumentaatiosta ja arkistoinnista sekä Live Performance and Document Evening -iltatapahtuman.

Päivä oli täynnä hyviä keskusteluita ja ajatuksia herättäviä näkökulmia. Puheenvuoroni löytyy tuosta alta. Olen kohtalaisen varma, että mitä pidemmälle väitöskirjatutkimukseni etenee sitä monisyisemmäksi ja problematisoidummaksi näkökulma muuttuu, ja alan olla yhä enemmän itseni kanssa eri mieltä näistäkin asioista. Nautitaan nyt siis tästä vaiheesta, kun vielä kuvittelen osaavani sanoa yhden tai kaksi koherenttia virkettä asiasta.


Don DeLillon The Body Artist – esityksen kuvauksesta kertomakirjallisuudessa

1.

The Body Artist -romaanin päähenkilö, fiktiivinen kehotaiteilija Lauren Hartke muuttaa miehensä, elokuvaohjaaja Reyn kanssa merenrantatalolle Yhdysvaltain itärannikolle¹. Pian Rey kuitenkin tekee itsemurhan. Sen sijaan, että Lauren lähtisi takaisin kaupunkiin ystäviensä tai perheensä luokse, hän jää yksin asumaan merenrantataloon. Pian hän löytää talosta olennon, josta lukija ei voi olla varma, onko tämä todellinen vaiko Laurenin mielen tuote. Mies muistuttaa enneminkin lasta ja hänen tapansa puhua ja liikkua poikkeaa tavallisesta. Lauren kuvailee tämän liikkuvan, kuin ilmassa olisi kierteitä ja kaarteita ja miehen puheesta tuntuu puuttuvan aika ja syy-seurausyhteydet. Käsitellessään miehensä kuoleman aiheuttamaa järkytystä, Lauren työstää samalla uutta kehotaiteen teostaan, jonka osaksi Laurenin väliaikainen asuinkumppanikin tulee. Laurenin teosta Body Time, voidaan pitää romaanin varsinaisena teoskuvauksena, kirjallisuustieteen termein ekfrasiksena.

The Body Artistissa kehotaiteen läsnäolo tapahtuu rakenteen tasolla romaanin kerrontaa rytmittävänä tekijänä. Tämä tapahtuu päähenkilön kehotaiteen harjoitusten myötä, joille lukija toimii ikäänkuin yleisönä. Romaani kattaa päähenkilön kehotaiteen teoksen syntyprosessin alusta (vaikka tietenkin on hyvin vaikea sanoa, koska teoksen syntyprosessi tarkalleen alkaa) aina teoksen ensimmäiseen esitykseen asti.

Romaanin kerronta tapahtuu pääasiassa persoonan kolmannessa muodossa päähenkilön tajunnan kautta. Lukijalle annetaan siis mahdollisuus seurata kehotaiteen harjoituksia ja teoksen syntymistä päähenkilön omasta näkökulmasta. Poikkeuksena on päähenkilön kehotaiteen teos, joka kuvaillaan päähenkilön ystävän kirjoittamassa lehtihaastattelussa katsojan näkökulmasta.

Romaanin nimi englanniksi ”The Body Artist” käännettiin suomeksi Esittäjäksi. Suomeksi termi kehotaiteilija ei ole ehkä samalla tavalla vakiintunut ja päähenkilön kohdalla olisikin helpompi puhua performanssitaiteilijasta, joka keskittyy työssään kehollisuuteen (tai ruumiillisuuteen). Itse koen kuitenkin tärkeänä romaanin nimen antaman kehyksen, joten olen toistaiseksi päätynyt käyttämään pääasiassa sanaa kehotaiteilija. Teen tällä hetkellä siis tavallaan terminologista kokeilua siitä, kuinka hyvin termin ’body art’ tällainen käännös toimii tässä kontekstissa.

Teeman tasolla romaanissa päähenkilön kokemukset, arki ja teoksen syntyprosessi kietoutuvat toisiinsa niin, että päähenkilön taiteen tekemistä ja elämää on mahdoton erottaa. Esimerkkinä tästä voi pitää vaikka romaanin kohtausta, jossa Lauren vastaa ystävälleen puhelimeen käyttäen ääntä, jonka on omaksunut löytämältään olennolta ja jota on kehittänyt eteenpäin. Arkikontekstiin siirretty, taiteen piiriin kuuluvaksi tulkittavaksi teko ilmentää näin taiteen tekemisen ja ”muun elämisen” sekoittumista.

Erilaisten taiteenmuotojen kirjallisuuden ja kehotaiteen läsnäolo, on erilaisten havaitsemisen ja esittämisen tapojen läsnäoloa: The Body Artist -romaanissa rinnastuvat kaunokirjallisuuden ja kehotaiteen ilmaisun ja maailman muodostamisen tavat. Body Time -teoskuvaus siirtää lukijan oletusarvoisesta, pääasiassa realistisen kerronnan maailmasta kehotaiteen ilmaisun maailmaan. Teoksessa ilmenevät arkisesta itseilmaisusta poikkeavat ja sitä outouttavat teot mahdollistavat teoksen keskeisen teeman, ajan kokemuksen, käsittelemisen toisen taiteenlajin keinoin. Ajan, ruumiillisuuden, yksinäisyyden ja erillisyyden teemat tulevatkin romaanissa käsitellyiksi paitsi kirjallisuuden myös kehotaiteen ilmaisukeinoin.

2.

Kirjallisuudessa tapahtuvaa todellisen taideteoksen kuvausta voidaan tarkastella paitsi teoskuvauksena kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta myös eräänlaisena dokumentaationa. The Body Artist -romaanissa dokumentoiduksi tulevat useat kehotaiteen teokset. Lukijalle annetaan tulkintakehys päähenkilön teokseen luettelemalla joukko kehotaiteen historian merkittäviä teoksia. Lista toimii mainittujen teosten olemassaolon dokumentaationa, mutta tapa, jolla teokset lukijalle esitellään, tuo esille myös näkemyksen niistä.

Seuraava suomennos on osin korjaamani, koska Helene Bützowin muuten ansiokkaassa käännöksessä oli mielestäni muutama hiomista kaipaava sanavalinta².

”– Hartke on ruumiin taiteilija, joka yrittää vapautua ruumiista – ainakin omastaan. On mies, joka seisoo taidegalleriassa kun eräs kollega ampuu häntä useita kertoja käsivarteen. Se on taidetta. On ylenpalttisesti tatuoitu mies, jolla on päässään orjantappurakruunu. Se on taidetta. Hartken performanssi ei ole itsetehostusta eikä itsensä raatelua. Hän on näyttelijä, työstää alati muodonmuutosta joksikin toiseksi tai tutkii jotain perusidentiteettiä. On nainen, joka tekee maalauksia vaginallaan. Se on taidetta. On alaston mies ja nainen, jotka syöksyvät toisiaan kohti kerran toisensa jälkeen yhä nopeammin. Se on taidetta, seksiä ja aggressiota. On naisten verisiin alusvaatteisiin pukeutunut mies, joka nylkyttää hampurilaislihakasaa. Se on taidetta, seksiä, kulttuurikritiikkiä ja totuus. On mies, joka lyö nauloja penikseensä. Se on vain totuus.

Jäljitin tässä mainittuja taiteilijoita ja suurin osa heistä paikantui Yhdysvaltain itärannikolle, jonne myös romaani sijoittuu.

Ensimmäinen teos on äskettäin kuolleen yhdysvaltalaisen Chris Burdenin galleriassa toteuttama teos Shoot (1971), jossa hän antoi avustajansa/ystävänsä ampua itseään vasemman käden käsivarteen viiden metrin päästä pienoiskiväärillä. Toinen teos on mitä luultavimmin yhdysvaltalaisen Ron Atheyn teos, jonka hän esitti ensimmäisen kerran vuonna 1994. Siinä hänen poskiinsa ja kalloonsa kiinnitetään kirurgisia neuloja, jotka yhdessä muodostavat eräänlaisen orjantappurakruunun. Vaginallaan maalaava nainen on todennäköisesti Japanista Yhdysvaltoihin muuttanut Shigeko Kabuta. Vagina Painting (1965) -teoksessa Kabuta oli kiinnittänyt haaroväliinsä alusvaatteisiin siveltimen, jolla maalasi verenpunaisia abstrakteja viivoja. Toisiaan vastaan juoksevat mies ja nainen ovat nykyään luultavasti maailman tunnetuin performanssitaiteilija, Serbiasta Yhdysvaltoihin muuttanut Marina Abramović ja hänen silloinen kumppaninsa Ulay. Vuonna 1976 esitetty teos on Relation is Space, yksi monista pariskunnan yhdessä tekemistä performansseista. Toiseksi viimeisen teoksen mies on myös yhdysvaltalainen Paul McCarthy, jonka teoksen nimi on Sailor’s Meat/Sailor’s Delight vuodelta 1974. Nauloja penikseensä lyövä mies on kystiseen fibroosiin 43-vuotiaana kuollut yhdysvaltalainen Bob Flanagan. Teos ajoittuu 1990-luvun puoliväliin.

DeLillon on sanottu monissa teoksissaan toimivan myös taidekriitikkona³ ja tämäkin kohta, jossa luetellaan näitä teoksia, voidaan lukea taidekritiikkinä. Kertoja tulkitsee teoksia rajankäyntinä muunmuassa taiteen ja totuuden, taiteen ja seksin, taiteen ja kulttuurikritiikin välillä. Luokittelevat sanat tulkitsevat ja ehkä arvottavatkin teoksia. Samalla ne luovat lukijalle kehyksen, johon asettaa päähenkilön teos. Kuvaukset tuottavat samalla dokumentaatiota kehotaiteen historiasta. Lukijalle, jolle taiteenlajin historia ei ole tuttu, kohta toimii myös johdatuksena.

3.

Seuraavaksi romaanista kaksi kohtaa, joissa kuvataan Laurenin teosta. Käännös sisältää yhden alkuperäisestä, Helene Bützowin käännöksestä poikkeavia sanastoon liittyvän korjauksen⁴.

”Hartken esityksen alussa autiolla näyttämöllä on ikivanha japanilainen nainen, joka elehtii no-näytelmän tyyliteltyyn tapaan, ja esityksen päättää 75 minuuttia myöhemmin alaston, riutunut ja afaattinen mies, joka yrittää epätoivoisesti kertoa meille jotain. ”

”Esityksessä on melkein koko ajan taustaääni, puhelinvastaajan anonyymi mekaaninen ääni, joka toistaa tavanomaista tiedonantoa. Se soi taukoamatta ja kutoutuu esityksen visuaaliseen rakenteeseen. Ääni on merkittävä erityisesti performanssin keskivaiheilla. Siinä on business-asuun pukeutunut, salkkua kantava nainen, joka vilkuilee aikaa rannekellostaan ja yrittää viittoilla taksia. Hän liukuu varsin juhlallisesti (ehkä iäkkäämmän japanilaisnaisen inspiroimana) yhdestä toimesta toiseen. Hän tekee niin monta kertaa, lukemattomia kertoja. Sitten hän tekee sen taas, pyörähtäen hyvin hitaasti puolipiruetin. Sitä saattaa huomata katsovansa ja kuuntelevansa hypnoottisen lumoutuneena, fyysisessä ja psyykkisessä jännitystilassa, tai sitten vilkaisee omaa kelloaan ja poistuu kyyryssä käytävää pitkin ja ulos yöhön.”

”– Kysyn häneltä videosta, joka pyörii esityksen taustalla. Kuvassa ei ole muuta kuin niukasti liikennöity kaksikaistainen maantie. Yhteen suuntaan ajaa auto, toiseen suuntaan toinen auto. Nurkan suorakulmiossa näkyy aika numeroina.”

”Hänen viimeiseltä ruumiiltaan, alastomalta mieheltä on riisuttu tunnistettava kieli ja kulttuuri. Hän liikkuu merkillisellä tavalla, kuin pimeässä huoneessa, vain hitaammin ja elehtivämmin. Hän haluaa sanoa meille jotakin. Hänen äänensä kuuluu katkonaisena nauhalta ja Hartke muodostaa sanat huulillaan. Olenko koskaan nähnyt näyttämöllä hahmoa, joka on niin ehdottoman yksin?

Hänen sanoistaan koostuu monologi ilman asiayhteyttä. Verbit ja pronominit sinkoavat ilmassa, ja sitten tapahtuu jotain hätkähdyttävää. Ruumis hyppää toiselle tasolle. Se riistäytyy hallinnasta sähköisin pakkoliikkein, se sätkii ja pyörii kauhistuttavasti. Hartke panee ruumiinsa tekemään asioita, joita olemme nähneet vain piirroselokuvissa. Se on kohtaus, joka kaikesta päätellen lennättää miehen yhdestä todellisuudesta toiseen.

Esitys lähestyy loppuaan.”

Piinallisen hitaan ajan kulumisen kuvaaminen pelkän realistisen, perinteisen kertomakirjallisuuden kerronnan keinoin on hankalaa. Tottakai kirjailija voi kirjoittaa kuvauksia hitaan ajan kokemuksesta, arjen, askareiden ja päivien sisäänkietoutuneesta pysähtyneisyydestä, tunneista minuuteissa, mutta toisen taiteenlajin hyödyntäminen, ajan kokemuksen siirtäminen toiseen, ei-arkisen kokemuksen kontekstiin, outouttaa sitä tavalla, joka saattaa mahdollistaa lukijalle ajan kokemukseen samastumisen toisella, uudella tavalla.⁵

Päähenkilön teosta kuvaavassa tekstissä lukijalle annetaan katsojan positio. Lukija toimii eräällä tavalla katsojana päähenkilön kehotaiteen harjoituksille, joita tämä tekee useasti romaanin kattamana ajanjaksona. Romaanin loppuosan kehotaiteen teoksen kuvailussa läsnä ovat samaan aikaan kirjallisuuden ja kehotaiteen keinot ja tavat kuvata ajan kokemusta. Kuvauksen myötä romaanin lukijasta tulee teoksen katsoja, jolle näytetty esitys, esityksen kuvaus laajentaa romaanissa mahdollisuuksia kuvata ajan kokemuksen kaltaista vaikeasti sanallistettavaa käsitettä.

4.

DeLillon romaaneissa taideteokset tulevat lukijan ”nähtäväksi” henkilöhahmojen kautta. Kunkin henkilöhahmon tapa hahmottaa maailmaa värittää heidän tapaansa katsoa romaaneissa kuvattuja taideteoksia. DeLillon tuotannossa taideteosten kuvaus tapahtuukin itseasiassa niiden katsomisen kuvauksena. DeLillon katsojat ovat myös aina perusteellisia katsojia, katsomiseen käytetystä ajasta tulee kuvauksessa miltei itsetarkoituksellista, kuin aika itsessään merkitsisi katsomisen syvällisyyttä, jota se tavallaan usein merkitseekin.

Todellisen ja fiktiivisen teoksen kuvauksen rakentamisessa ja tulkitsemisessa on joitain eroja, joita lopuksi lyhyesti käsittelen. Todellisen, olemassaolevan teoksen kielellisessä kuvauksessa yksi vaikea alue ovat havainnot, joita on vaikea kuvailla. Esimerkiksi tiettyä ääntä voi olla vaikea kuvailla, jos ei tiedä mikä sen tuottaa. Tai visuaalisia elementtejä voi olla vaikea eritellä, , jos termistö ei ole riittävän tuttua tai esitystilanne ei mahdollista tarkempaa pysähtymistä merkityksellisiltä tuntuviin yksityiskohtiin.

Fiktiivisen teoksen kuvauksessa tämä ongelma on vapaaehtoinen. Tekstiä korostavasta näkökulmasta voidaan ajatella, että kirjoittaja kirjoittaessaan on itse valinnut kirjoittaa tekstiin havainnon ja kuvailemisen epävarmuutta esilletuovia tai korostavia kohtia: vaikea kuvailu simuloi näin todellista esityksen kokemusta, jossa kaikkea ei voi aina kyetä nimeämään. Toinen, teoksen kokemusta korostava näkökulma on se, että fiktiivisen teoksen esikuvana voi olla yksi tai useampia todellisia, hankalasti sanallistettavia teoksia. Kirjoitusprosessissa kuvailemisen vaikeus saattaa kuitenkin tuottaa itsessään esteettisesti kiinnostavaa materiaalia, joka onnistuu kertomaan kokemuksesta jotain, mitä yritys kuvailla itse teosta mahdollisimman tarkasti ei onnistuisi. Epätäsmällisen tai hapuilevan kielen käyttäminen lopullisessa, fiktiivistä teosta kuvaavassa tekstissä asettaa tällöin ensisijaiseksi kokemuksen välittämisen.

Ulosjättämisen kysymys on toinen keskeinen asia fiktiivisen teoksen ja todellisen teoksen kuvausten eroissa. Henkilöhahmon tai kertojan kuvaus teoksesta on tietenkin aina väistämättä vain osa teoksen kokemuksesta samassa tilassa ja ajassa. Fiktiivisen teoksen kuvauksen ero todellisen teoksen kuvaukseen on kuitenkin keskeisesti se, että todelliseen teokseen lukijan on mahdollista tutustua tai lukija on voinut tutustua siihen jo aiemmin ennen tekstin lukemsita. Kirjoittajan kuvaukseen valitsemat elementit ja kirjoittajan tapa merkityksellistää eri teokseen liittyviä havaintoja saavat taustakseen lukijan kokonaiskuvan teoksesta, johon tekstin kuvailua vertaa. Tällöin kirjoittajan rakentamat varsinaisen teoskuvauksen ja muun tekstin väliset merkityssuhteet erityisesti temaattisella tasolla ovat helpommin analysoitavissa.

Esille nostettuja osia voidaan pitää symbolisesti ja temaattisesti merkityksellisinä koko tekstin kannalta, kun ne yhdistyvät tekstissä muuhun kerrontaan. Tällaisessa tilanteessa tekstiin, esimerkiksi romaaniin, syntyy intertekstuaalinen viittausten verkosto, jossa teoksen kuvattavaksi valitut osat yhdistyvät samaan aikaan sekä itse tekstiin, että todellisen, olemassaolevan teoksen kokonaisuuteen. Merkityksiä syntyy siitä, mitä osia olemassaolevasta teoksesta on valittu, mitä siitä on jätetty pois ja miten nuo molemmat suhteutuvat tekstin kokonaisuuteen.

Kun kyseessä on fiktiivinen teos, mahdollisuutta tällaiseen analyysiin ei ole, sillä ei ole olemassa todellista teosta, johon kuvausta voisi verrata. Fiktiivisen teoksen kuvauksessa kuvaus itsessään onkin tutkimuksen kohde. Teos on olemassa vain sitä kuvailevissa sanoissa.

Viitteet

1. Mikko Keskinen: ”Posthumous voice and residual presence in Don DeLillo’s The Body
Artist”. Teoksessa Durand, Alain-Philippe & Mandel, Naomi (toim.): Novels of the Contemporary Extreme. 2006.
2. McCartheyn teosta kuvaavan alkukielisen virkkeen ”There is a man in women’s bloody underwear who humps a mountain of hamburger meat” käännöksessä ’hump’ kääntyi Bützowilla muotoon ’kantaa’, joka ei tarkalleen vastaa McCartheyn teoksesta olemassaolevia kuvauksia. ”Nylkyttäminen” vastaa ehkä paremmin teoksesta saatavilla olevien tietojen kuvausta siitä, mitä esitys piti sisällään.
3. Observerin aika mainio artikkeli DeLillon romaanien taidekuvauksista ja DeLillosta taidekriitikkona http://observer.com/2012/01/just-a-pastime-don-delillo-as-art-critic-in-four-chapters/. Artikkeli käsittelee myös Angel Esmeralda -novellikokoelmasta löytyvää Baader-Meinhof -novellia, joka on ehdottomasti yksi DeLillon hienoimpia kokonaisuuksia.
4. Alkukielisen virkkeen ”His voice is audible, intermittently, on tape, and Hartke lip-syncs the words” sana lip-sync kääntyi Bützowin muuten hienossa käännöksessä muotoon ”Hartke synkronoi sanat huulillaan”, jossa sana ’synkronoida’ vaikka tarkoittaakin samanaikaisesti tekemistä, särähti korvaani/silmiini. Mutta makuasioita, käännös on kaikenkaikkiaan upea.
5. Tätä kohtaa muokkasin jälkikäteen jonkin verran. Kävi kuten useimmiten käy: kun tekstin/teoksen on saanut valmiiksi, sen olisi jo tehnyt hiukan toisin.

Eräs keskustelu,

joka sai alkunsa Natalie Fletcherin Lost in Landscape -teoksesta
(med Johanna)

– Det är svårt att säga vilken av de här kategorierna som kommer i första hand. Ska man kalla dem för fotokonst? Betraktaren möter dem endast genom fotografierna, men själva konsteverket är en sorts målning.

– Och andra sidan är en fotoserie som denna utmärkt lämpad för bilders spridning på internet, och de facto är det kanske just så de flesta människor möter konstverk i dag, via fotografier genom någon virtuell plattform.

Caspar David Friedrich och just människan med ryggen mot betraktaren, är den kanske mest använda referensen i modernt konstfotografi, också i Finland jmf. (Elina Brotheus, Juha Nenonen, Anni Leppälä m.fl. från Helsinki School).

– I frågan om yta vs. substans tänker jag just som du säger, att det mera är frågan om en perspektivförskjutning och ett formalistiskt experiment än något personligt eller politiskt budskap. Ett sådant utgångsläge är ganska vanligt just nu. ”Ytan” istället för ”konceptet” upplevs i dag som intressant och relevant, vilket bland annat har lett till måleriets återkomst. Det är just ett 2010-tals fenomen, det vill säga att vi nu upplever ett extremt estetiserande och relativiserande tidevarv. Alla åsikter är ”lika mycket värda”, så varför skulle någon vara intresserad av att ta ställning till någonting.

– Och andra sidan-att personerna smälter in i landskapet, inte har någon personlig koppling till platserna och genom att vara ansiktslös inte fungerar som individer, resonerar tematiken tydligt med posthumanismen som idé, vilket just nu är en av de viktigaste tankebanorna inom konsten och konstteorin. Att människan blir en del av naturen bjuder in till tankegångar om människans plats i förhållande till naturen, livets kretslopp und so weiter.

3.4.2015 16:25

– Valokuva on niin nuori taidelaji että se vieläkin hakee semmoista ”ota minut vakavasti”-statusta. Jos verrataan ihmiseen psykologisesti, niin taidevalokuvat ovat vähän niin kuin semmoinen emo-teini. Muu taide taas enemmän periksi antanut keski-ikäinen, silleen että ”ihan sama kaikki käy”

3.4.2015 17:33

– Must kaikest kiinnostavinta noissa on ehkä just toi ihminen-luonto -juttu ja että ihminen on tavallaan toissijanen..

3.4.2015 17:36

– Joo, toi oli just hyvä, toi posthumanismihuomio, että kyse ei ole individualismista.

– Mutta ne kuvat, jotka on kuvattu kaupunkialueella, on jotenkin tosi erilaisia. Miten posthumanismi sopisi niihin? Rakennettuihin ympäristöihin, joissa ihmiset poseeraa kasvot kameraan? Se on kai vähemmän posthumanistista..

3.4.2015 17:45

– Niin, vaikee sanoa. Ehkä hän tutkii sitten muita juttuja niissä. Ei se ole sanottua, että taiteilijat itse miettisivät näillä termeillä kun me puhutaan, mut usein taiteilijat jotenkin visualisoivat semmoisia asioita, joita pohditaan yhteiskunnassa yleisesti. Ihan selvästi se on joka tapauksessa just pohtinut suhdetta ihmisen ja ihmistä ympäröivän miljöön suhdetta. Ehkä ne kaupunkikuvat on vähän niinkuin näitten vastakohta?

3.4.2015 17:47

– På grund av hennes sätt att kommunicera på nätet har jag dragit slutsatsen, att hon inte funderar på de här sakerna. Att det är bara frågan om att måla landskap och resa runt omkring. Hon verkade vara jätteöverraskad i den där mormon mannens fall att man ens skulle kunna ha en politisk eller filosofisk idé bakom målningar

3.4.2015 17:51

– Joo precis! Men det betyder ju inte att hon ändå skulle vara influerat av olika tankeströmningar. Just det där att inte villa säga något ”djupare” är ju ganska politiskt i sig själv

3.4.2015 17:51

– Men jag tror att vi som publik har rätt att tolka konsten hur vi vill trots det i det här fallet är i ganska stor konflikt med det hon själv säger om verket – eller inte säger (förutom det att det är roligt att resa och träffa människor)

– Sant, att säga ingenting ä politiskt!

– Och så måste man kanske komma ihåg att hon blev kändis efter deltagandet i en reality tv-serie

3.4.2015 17:53

– Absolut! Alltså vitsi, de två senaste konstnärer jag intervjuat har sagt just så- att de inte egentligen vill säga något politiskt med sin konst, att det bara gör vad de gör och sen får betraktaren tolka in vad de vill..

– Det är bara på något sätt jätte out att erkänna att man tar ställning till något..

– Vår tid är allt för cynisk

3.4.2015 18:00

– Joo! Politiken är någonting som händer i Twitter om du följer Tuomas Enbuske, och inte kan det vara något annat än out, när alla åsikter är karnevaliserat på något sätt. Eller, vill konstnärer inte artikulera (till publiken det till och med självklart politiska) idéer bakom konstverk, eftersom politikens språk i sig är så banalt? Att det på något sätt skulle sudda ut alla prestationer som verket i sig bygger på.

3.4.2015 18:02

– Om talet om politik skulle innehålla mera utopier och filosofi och mindre ekonomi, skulle konstnärer då tala om politik bakom verket..?

3.4.2015 18:09

– Det är säkert just så. Politik går numera bara ut på att ha en bra mediastrategi, att bygga upp ett brand och ta plats, inte att tänka och analysera. Fast o andra sidan skulle jag gärna se att konstnärer då hänvisade till filosofi istället för politik. Det är på något sätt störande att de påstår att det inte finns någon djupare tanke bakom konsten, när det ibland så uppenbart finns det. Fast sen kan man ju fråga sig om det sist o slutligen är deras uppgift att formulera den, eller är det egentligen vår?

3.4.2015 18:15

– Dialog skulle vara kiva, att konstnärer och publiken samt forskare skulle diskutera om konstverk och inte så att publiken och forskare diskuterar och konstnärer helt och hållet vägrar säga något om om sin konst.

– Äh, forskarer? forskarerna? Men du vet vad jag menar.

3.4.2015 18:17

– Hehe joo forskare är helt rätt. Joo exakt, men sen kan konstnärerna alltid luta på tanken om konstens autonomi, att den inte behöver fungera som instrument för något.

3.4.2015 18:24

– Men är det också frågan om det, att konstnärer vill totalt skilja verket från människan som har gjort det? En postmodern idé, att verk bara föds i ett samhälle där allt bara är influensbombering och det inte finns något subjekt utan vi alla är bara objekter och konstverk födds i varierande kontexter och kan tolkas i varierande kontexter och att det skulle vara på något sätt fel att fastlåsa tolkningen, trots att det i verkligheten inte skulle vara att fastlåsa något utan att ge en startpunkt för olika tolkningar. Var det Barthes som sa att författaren är död (tekijä on kuollut), och kanske det här är också frågan om en hysterisk panik att konstnären av misstag återupplivar författaren/aktören…

3.4.2015 18:30

– Joo, det ligger säkert något i det också, att man inte vill styra tolkningen för mycket, för att alla tolkningar är ”lika värda”. Resultatet blir trots allt ofta bara en intellektuell slapphet hos konstnären…Men hej nu har mamma laga mat, måste sluta, vi hörs!

Päivän kulttuuripessimismi

Kuinka paljon asioita (ja minkälaisia) kirjallisuudessa jää kirjoittamatta, koska viestintäteknologian nykymuodot ovat niin väliaikaisia? Etenkin virtuaalisiin kommunikaatiokanaviin liittyvät merkitykset katoavat niin pian uusien tieltä, että tuskin enää koskaan syntyy uutta, niin kauan kirjallisuuden historiassa kantavaa teknologialla kommunikointiin liittyvää asetelmaa kuin esimerkiksi puhelun odottaminen.

”Lauluihin ja tarinoihin sisältyvä puhelimen kansanperinne on saanut lisäkseen Jack Paarin muistelmissaan esittämän maininnan, että hän rupesi halveksimaan puhetta laulusähkeen käyttööntulosta lähtien. Paar kertoo edelleen saaneensa puhelun naiselta, joka kertoi olevansa niin yksinäinen, että kävi kylvyssä kolmesti päivässä siinä toivossa, että puhelin rupeaisi soimaan.” (Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet)

McLuhan käsittelee luvussa puhelimen aiheuttamia muutoksia sellaisella perusteellisuudella, joka on mahdollista vain, kun kirjoittaja on vakuuttunut asian merkityksellisyydestä vielä vähintään kymmenenkin vuoden kuluttua. Puhelun, kirjeen tai sähkösanoman odottaminen näyttäytyy kirjallisuudessa, elokuvissa, musiikissa merkityksellisenä touhuna. Tuo merkityksellisyys syntyy luultavasti nimenomaan näihin viestintäteknologioihin sisäänrakennetusta hitaudesta ja siitä, että ihmiset saattoivat olla myös kommunikaation ulottumattomissa: kommunikaatio itsessään oli merkityksellinen ja harkittu ele, ei ei krooninen tapa olla. Noihin kommunikaation muotoihin myös kerrostui vuosisatojen vuosikymmenien aikana sellaista taidehistoriallista merkityksestä vakuuttumista, toistuvasta käytöstä syntyvää itsestäänselvyyttä, ettei niiden käyttöä osana kerrontaa tarvinnut tietyn ajan jälkeen enää erikseen perustella.

McLuhanin puhelinta mediana käsittelevässä tekstissä toistuu puhelun odottamiseen liittyvä yksinäisyys, josta tuo ylläoleva katkelma on jokseenkin riipaiseva kuvaus. Joku voisi nyt kirjoittaa naisesta, joka kävisi kolmesti päivässä suihkussa siinä toivossa, että saisi Facebook-viestin. Ajatus on sama, mutta yksityinen, brändätty, nyt jo hiipumassa oleva kommunikaatioväline tekee tekstistä aivan toisella tavalla kirjoittamisajankohtaansa sidotun. Tuntuu, että kirjoittava ihminen joutuu tällä hetkellä tasapainoilemaan sen kanssa, miten hän antaa elämässä joka tapauksessa merkityksellisesti läsnäolevan teknologian olla läsnä tekstissä.

Juuri kukaan ei enää odota kirjeitä, kuuntele postimiehen askelia rappukäytävässä ja tuijota ovisilmästä, mutta se olisi nytkin ymmärrettävä asetelma ja on sitä luultavasti myös tulevaisuuden lukijoille. Postilaitoksen ikiaikainen historia ja merkitys ei ihan heti katoa. Ymmärrettävyys on tosin vasta puolet asiasta, toinen puoli on se valtava ero, mikä on 1970-luvulla kirjoitetulla kirjepostin odottamisella ja siinä, millaisena näyttäytyy vuonna 2015 kirjoitetun tekstin ihminen, joka odottaa malttamattomana kirjepostia ja tähyilee ovisilmästä postimiehen tuloa.

Paarin mainitsema laulusähke on nykyään lähinnä kuriositeetti, jonka jotkut voivat joutua tarkistamaan sanakirjasta. Spotify, Youtube, Facebook, Twitter, Instagram, WhatsApp, Yik Yak, Periscope, Snapchat jne. eivät tule luultavasti koskaan saavuttamaan sellaista institutionaalista asemaa, joka vakiinnuttaisi niiden käyttöön liittyvät tavat ja merkitykset osaksi kirjallisuudenhistorian pitkäikäistä kuvastoa (tosin Youtubesta en ehkä ole niin varma tai Google Mapsista, joka aika hyvin toteuttaa Baudrillardin simulakrumin ideaa (sivuhuomio)). Aikalaiskuvauksena ne toimivat tietenkin hyvin ja nopea julkaisu (netissä tai muutoin) sekä lavarunous ovat erittäin hyviä mahdollisuuksia kuroa umpeen ongelmia aiheuttavaa ajallista etäisyyttä kirjoittamishetken ja vastaanottohetken välillä sekä taistella vastaan teknologian päättömän nopean kehityksen aiheuttamaa merkitysten katoamista.

Mutta silti, mitä ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja yksilön yhteiskunnan kokemuksesta jää kirjoittamatta sen takia, että medioita ja kommunikaatiokanavia ilmestyy ja katoaa koko ajan niin nopealla vauhdilla?

Karjalaisuudesta ja puheesta materiaalina

Tein lauantaina Jani Petteri Virran kanssa esityksen kirjallisuuslehti Lumoojan julkaisuklubille. Nelisen kertaa vuodessa järjestettävien klubien teemat määräytyvät julkaistavan numeron teeman mukaan: tämän klubin teema oli ”teemamaa”, joka käytännössä tarkoitti Suomea (en ole vielä ehtinyt lukea lehteä, joten en tiedä miten teemaa lehdessä käsitellään).

Päädyimme Janin kanssa tekemään puheperformanssin Karjalasta ja karjalaisuudesta. Kummallakin on sukujuuria Karjalassa tällä tai toisella puolen rajaa. Itselleni karjalaisuus merkitsee nimenomaan siirtokarjalaisuutta (esim. 12) ja tietoni ja kokemukseni karjalaisuudesta liittyy vahvasti isovanhempieni evakkokokemuksiin.

Bongasin joskus kiinnostavan tiedon siitä, että joidenkin tutkimusten mukaan isovanhempien kokemukset voivat vaikuttaa lapsenlapsiin jopa geenien tasolla. Sukujuurista puhuminen on hirvittävän henkilökohtaista. Henkilökohtaisuuden kauhua lievittää monessa tilanteessa se, että aiheesta puhumiselle on olemassa traditio ja näin yhden ihmisen kannanotot tai kertomukset nähdään osana yleistä keskustelua eikä vain henkilökohtaisena avautumisena. Näin etenkin, jos oma puhe mukailee yleisiä aiheesta puhumisen tapoja. En tiedä, olenko onnistunut olemaan huomaamatta jotakin, vai onko 1970- ja 1980- luvuilla syntyneiden puhe siirtokarjalaisuudesta ja sen vaikutuksista omaan elämään kuitenkin aika vähäistä (tosin, esim ja varmasti muitakin). En tiennyt, mihin olisin suhteuttanut aiheen käsittelemistä. Henkilökohtaisuuden tuntua ei voinut piilottaa aiheesta puhumisen konventioihin.

Karjalasta ja siirtokarjalaisuudesta ovat puhuneet pääasiassa siirtokarjalaiset itse omista kokemuksistaan käsin, seuraava sukupolvi omasta näkökulmastaan mutta lapsenlapsisukupolvelle ei ole tuntunut syntyneen omaa puhumisen tapaa tai vakiintuneita näkökulmia. Toisaalta kyse on varmastikin myös siitä, että kolmannen polven karjalaisuudesta puhuminen voi tuntua väkinäiseltä rajojen ja yhteyksien vetämiseltä, vähäpätöiseltä heimonationalistiselta identiteettipuuhastelulta.

Onnistuin etukäteen pitkän aikaa välttelemään henkilökohtaisuuden ajatusta kohtelemalla esitykseen tulevaa puhetta massana. Toki tiesin, että kerrotut fragmentaariset tarinat tai irralliset ”toisten muistot” kantaisivat itsessään jo merkityksiä ja suhteutuisivat kertojaansa, mutta jollain lailla silti ajattelin, että lopulta ne tulisivat kohdelluiksi vain aiheesta puhumisena, samalla tavalla kun joku tiivistäisi tekemämme ”ne puhuivat Karjalasta” ajattelematta tai kertomatta sen yksityiskohtaisemmin mitä puhuimme. En tiedä, kuuluiko ajatus samaan luokkaan suunnitelman ”kirjoitan romaanin aiheesta x, nyt minun täytyy enää keksiä millä täytän nämä 300 sivua” kanssa vai onnistuimmeko tekemään näkyväksi idean kokonaisuuden takana sen sijaan, että yleisön mieleen olisi jäänyt vain yksittäisiä kertomusten ja muistikuvien palasia.

Luin jokin aika sitten Katve-Kaisa Kontturin taidehistorian artikkelin ”Molekulaarinen taidehistoria – kolme teesiä”, joka käsitteli muun muassa taideteosten materiaalisuutta. Taideteos ei ole vain idealle toissijainen sen ”ruumiillistuma” vaan myös ne konkreettiset materiaalit, joka fyysisen teoksen muodostavat. Jollain lailla oma suhtautumiseni puheeseen esityksessä samastui joillekin tutkimussuuntauksille tyypilliseen materiaalisuuden totaaliseen ohittamiseen. Puheen materiaksi voi ajatella äänteet, volyymin, sen värähtely tilassa, joka muodostaa sanottavat ja kuultavat äänteet. Toisaalta merkityksiä voi myös ajatella puheen materiaalina. Puhe on esityksessä yksi elementti, joka rakentuu merkitysten tuottamisesta ja niiden syntymisestä kuulijan mielessä. Ajatuksenani tuntui olevan, että jos puhe esityksessä kiertää tarpeeksi ennalta-arvattavalla tavalla aihetta, kerrottujen asioiden merkitykset ja henkilökohtaisuus sulautuvat totuttuun aiheesta puhumisen tapaan niin, että yksittäisten asioiden merkitykset ja henkilökohtaisuus ikäänkuin katoavat. Konkreettinen puhe Karjalasta ei onnistu kuitenkaan, tietenkään vain ruumiillistamaan ideaa aiheesta puhumisesta. Etenkin improvisoituna se kulkeutuu pikemminkin tarinankerronnan kontekstiin, jossa fokus siirtyy itse tarinaan ja sen kertojaan, vaikka tarina jäisi kesken ja kertoja vaihtelisi.

Puheen lisäksi esitykseen kuului hashtagien kirjoittaminen yleisön nähtäville tietyistä keskustelussa esiinnousseista sanoista ja paikannimistä. Niiden tarkoitus itselleni oli tehdä diskurssien törmäyttämisen kautta näkyväksi sitä hapuilua ja epäsopivuuden tuntua, joka liittyy yritykseen puhua jostain aiheesta sellaisesta näkökulmasta, josta ei ole takana kunnollista keskustelutraditiota. Kaverini huomautti jälkikäteen, että hashtagit symboloivat ainakin hänelle anonyymia ja julkista viestintää siinä missä meidän puheemme taas vaikutti enemmän kahdenkeskiseltä keskustelulta. Tästä näkökulmasta tietenkin aukeaa taas uusia henkilökohtaisuuteen liittyviä asetelmia.