Esityskokemuksia

Liikkeistä

Mustarinda: Works with me.
Titanik-galleria 1.12.-31.12.2017.

Eilen näin kuolleen lukin kieppuvan ilmassa vasten ikkunalasia. Nyt joki aaltoilee ikkunan takana ja lukki ei liiku mihinkään.

Kuinka kyseenalaistamattomia päätelmiä teemme teoksista sen perusteella, millaisia ne ovat ensimmäisellä kerralla, kun ne kohtaamme? Eilen näin Saara-Maria Karirannan teoksen ensimmäistä kertaa. Sen nimi on Ihme (yritys saada kuollut lukki kävelemään jälleen)¹. Eilen lukki liikkui, ajattelin, että se on teoksen tarkoitus. Tänään lukki on paikallaan, ja mietin onko se teoksen tarkoitus. Pienet tuulettimet puhaltavat vuorotellen ja limittäin lasitunnelissa, lukki liikkuu ja ei.

Saara-Maria Karirannan teos, lukki keskellä.

Viereisestä huoneesta kuuluu Burzumia². Kuulokkeet työntävät musiikkia ilmaan samaan aikaan kovaa ja hiljaa. Ajattelen Covenantia, In Times Before The Light -levyä ja sitä, miten yllättävissä paikoissa black metaliin nykyään törmää. Yhä useammin siellä, missä joku on antanut sille uusia merkityksiä, ottanut sen vakavasti osaksi jotain muutakin kuin itseään.

Mustarinda-seura edustaa jälkifossiiliseen maailmaan kohdistuvia kiinnostuksen kohteita. Jo pelkkä tietoisuus tästä saa katsomaan kaikkea materiaalia näyttelytilassa toisella tavalla³. Näyttelyn kantava idea on jonkinlainen yhteisyyden kokemus taiteilijoiden välillä. Se ei tekstin perusteella tunnu olevan varsinaista yhdessätekemistä, vaan jonkinlaista sitoutumatonta, ennalta määrättyihin muotoihin kahlitsematonta yhdessäajattelua.

Yhdessätekemisestä tulee helposti mieleen, että se olisi muodoltaan enemmän tai vähemmän intensiivistä ja toistuvaa, mutta näyttelytekstistä käy ilmi poissaolojen, taukojen ja väljyyden merkitys. Ehkä tällainen yhdessä tekeminen kaikessa hedelmällisyydessään onkin mahdollista vain, kun ryhmän olemassaolo ei perustu vain lyhytkestoiseen projektirahoitukseen. Miten ottaa aikaa ja tilaa projektissa, jonka rahoituskuukausia on joskus vähemmän kuin tekijä tarvitsisi ajatustensa työstämiseen ennen seuraavaa työryhmätapaamista? (Miten ylipäätään ottaa tilaa ja aikaa mihinkään, kun jokainen hetki pitäisi nähdä arvokkaana? Arvokkuus syntyy mitattavista (vaikkakin yleensä yhteismitattomista) sisällöistä. Mutta jotkut ajat ovat parhaita sisällöttöminä, täysin alisteisina muiden hetkien sisäistämiselle ja itselleen).

Harva ajatus on niin selkeä, kuin jälkifossiilinen maailma. Kuvittele maailma ilman jotakin. Tehty. Se on paljon helpompaa, kuin kuvitella maailma epämääräisesti toisenlaisena. Tai kuvitella maailma sellaisena, että siinä on jotain, mitä nykymaailmassa ei ole. Mutta eihän se niin mene. Ajatus siitä, että maailman on välttämätöntä muuttua aivan toisenlaiseksi kuin se nyt on, on mittasuhteiltaan käsittämättömän valtava. Ja silti juuri siihen suuntaan on mentävä. Syleiltävä ärsyyntyneenä absurdin suuria muutoksia omaan elämään.

Nestori Syrjälä: Mouse Fingers

Lukinraato on jäänyt jumiin keskelle. Joko se on tarttunut johonkin pinnassa tai tuulettimet puhaltavat niin tasaisesti, että ne kumoavat toistensa voiman. On helppo jäädä pohtimaan jotakin tällaista. Siinä on jotain symbolista. Jotain mistä en aivan saa kiinni.

Katson gallerian ikkunalasin läpi ohikulkevia ihmisiä. Viereisessä huoneessa Burzum soi hypermarketin avajaisruuhkaa kuvaavan videon taustalla. Se muistuttaa minua kymmenen vuoden takaisesta ajasta, jolloin kuuntelin Wumpscutin ja Combichristin kaltaisten bändien musiikkia, kun kävelin päiväsaikaan kaupungilla. Etäisyys sen välillä, minkälaisille ihmisille kaupunkitila tuntui olevan tarkoitettu ja minkälaista musiikki oli, ruokki kasvavaa tietoisuutta siitä kuinka erilaisia elämiä ihmiset elävät. Kaupunkikeskusta on täällä päin maailmaa edelleen tila, joka on joidenkin mielestä hallitsemattomankin täynnä erilaisia ihmisiä. Paljon sellaisia, joille suunnittelijat eivät keskustaa ole tarkoittaneet. Kauppakeskukset tai hypermarketit – eivät niinkään.

Ulkona alkaa sataa.

Tajuan, miksi en ole varma lukkiteoksesta. Sen nimessä on sana yritys. Siitä ei voi päätellä, kuuluuko asian onnistua vai ei.

Luen Mustarinda-talossa asuvan taiteilijan gallerialle lähettämiä kirjeitä, jotka on ripustettu seinälle luettaviksi⁴. Hän kirjoittaa paljon säästä, että se vaikuttaa talossa asuvien elämään.

Sade on lakannut, vesi virtaa vuolaana jalkakäytävän reunaa alamäkeen. En ole ennen tullut ajatelleeksi, että maa viettää kävelysiltaa kohti, en ole ennen katsonut, kun vesi virtaa gallerian ohi jalkakäytävällä.

Michaela Caskován kirjeet ja Pauliina Leikaksen Hattu (1998-2017)

Korkealta jokirannan puista putoava vesi synnyttää suuria ilmakuplia virtaavaan veteen. Ne kulkevat hetken virran mukana, kunnes osuvat lehtiin ja hajoavat.

Mies tuijottaa pientä veistosta silmät sirrillään. Hän näyttää epäilevältä. Hän näyttää keskittyneeltä. Hän jauhaa purkkaa ja hänellä on kädet taskuissaan. Hän kallistaa päätään, tuijottaa veistosta vielä hetken ja astuu sitten taaempaan huoneeseen. Ulkona aurinko on alkanut paistaa. Veistoksessa on kaksi valkoista koukistunutta sormea⁵.

 

Teokset:

  1. Saara-Maria Kariranta: Ihme (yritys saada kuollut lukki kävelemään jälleen), 2017.
  2. Jokanais: Supremarketistinen operetti kuluttaja-ihmisen (homo consumens*) kuolemasta, 2017.
  3. Mika Palonen: -, 2017.
  4. Michaela Casková: Small talk, joulukuu 2017.
  5. Nestori Syrjälä: Mouse Fingers, 2017.
Mainokset

Miten tulkita taideteosta väärin

Joan B. Burton kirjoittaa ekfrasista ja antiikin taideteosten vastaanottoa käsittelevässä tekstissään ”taideteosten väärinluennasta”. Burtonin mukaan tämä oli merkittävä piirre antiikin ekfrasisten, taideteosten sanallisten kuvausten, perinteessä (96). Sana väärinluenta, misreading, tuntuu arvottavalta. Se sisältää ajatuksen oikeinlukemisesta. Taiteessa ja taiteentutkimuksessa kaikki, mikä sisältää edes implisiittisesti sanan ”oikea” herättää epäilyksiä.

Burtonin tekstin ideat jäivät vaivaamaan, en pystynyt ymmärtämään, miten väärinluennan ja subjektiivisen tulkinnan rajat voitaisiin piirtää. Burtonin eräs esimerkki oli Satyriconin kohtaus, jossa Enkolpius käy katsomassa taidetta. Vastoinkäymistensä synkentämä Enkolpius näkee teoksissa vain asioita, jotka muistuttavat häntä onnettomuuksista:

The recently jilted Encolpius visits an art gallery, and from the many paintings displayed there he fixates on only those pictures and aspects of pictures that feed his own feelings of betrayal by his lover Giton and the friend who seduced Giton: an eagle abducting Ganymede, Hylas repulsing a naiad, and Apollo cursing his hands for murdering Hyacinth. (96)

Antiikin tragedioiden (sekä arkisessa että kirjallisuustieteellisessä mielessä) syy-seuraussuhteita on muuten toisinaan vaikea muotoilla vakavasti. Toisaalta koskaan ei voi tietää, milloin tuttavuussuhteen suurin vaara oikeasti on yllättävä kotkan hyökkäys.

Burtonin esimerkin valossa tuntuu käsittämättömältä, ettei itsereflektio yltäisi näin äärimmäiseen tapaukseen: tokihan minä huomaan, jos jonain päivänä kaikki on rakkaudellista ja toisena pelkkää ranteet auki ja kylpyyn -fantasian toistoa. Mutta väärinluennassa ei olekaan kyse vain tunteista.

Antiikin ekfrasikseen liittyi myös uskonnollinen konteksti, joka nykytaiteen katselusta usein puuttuu. Harva meistä hakeutuu taiteen äärelle kirkkoon tai uskonnolliselle festivaalille. Konkreettisen tilan tai tapahtuman lisäksi uskonnollinen tulkintatapa on myös melko marginaalinen – ja silloinkin se ponnistaa yleensä teoksen ääneenlausutuista ja selkeästi nähtävistä aiheista. Burton analysoi Theokritoksen idyllirunojen kokoelman kohtausta, jossa uskonnollisesta kontekstista tulee luennan muoto.

 – – Praxinoa’s description concentrates on those aspects of the work of art integral to the festival of Adonis: his incipient manhood, the love he inspires, and the transition between the realms of Aphrodite and of Persephone that the festival reenacts. Praxinoa ”reads” the work of art in its context: the sensual pleasure of viewing Adonis’s representation contributes to the religious experience that viewing him inspires. Her description reveals the ceremonial value of the pictorial object, and the hymnic tone of the last line of the description contributes to the elevation of the ceremonial occasion of the viewing. (98-99)

Burtonin esimerkissä, mustavalkoisesti tarkasteluna, uskonnollinen konteksti ohittaa estetiikkaan nojaavan tarkastelutavan. Toisinaan kaikenläpäisevä ideologinen tarkastelutapa alkaa todella haitata taideteoksen tulkintaa.

Muutama viikko sitten olin New Performance Nights – performanssiklubilla, jonka aiheena oli tällä kertaa Work&Money. Klubin teema antoi tulkintakontekstin Tero Nauhan ja Louna-Tuuli Luukan teoksille, mutta en syyttäisi vain sitä omasta ”väärinluennastani”. Kirjoitin Tero Nauhan teoksesta ”Esitys fiktioimisesta”. Luin etukäteistiedot vain päällisin puolin ja tunsin Tero Nauhan tuotantoa lähinnä Life in Bytomin kautta. Mutta varsinainen disclaimer (tai niin luulin) jonkinlainen kaiken kattava jääviysilmoitus, on viimeaikainen fiksoitumiseni kapitalismin ja taiteen väliseen suhteeseen, ja vielä enemmän holtittomaksi yltynyt tapani seurata Yhdysvaltojen sisäpoliittista keskustelua, erityisesti kapitalismiin kietoutuvien retoriikan muotojen näkökulmasta. Kirjoitin Nauhan teoksesta, mutta samalla tulkitsin sitä niin vahvasti viimeaikaisista pohdinnoistani käsin, että jo kirjoitushetkellä tuntui, että teen vääryyttä teokselle.

 

olosuhteiden luoma black box

läsnäolon ja poissaolon dikotomia
äänilevyltä tuleva ääni

hän seisoo kuuntelemassa itseään

fraction

elliptisiä lauseita

katseen kohteena olemisen tunnusmerkkejä – kun ääni puhuu kehosta, siitä tulee miehen keho

hän pukee silmälasit ylleen ja alkaa
lukea miellyttävän rauhallisella äänellä

suhteessa tekstiin,
prekariaattiin, valtaan, paskatyöhön, ongelma-sanaan, representaatioon
toivoton/lamaantunut/lakoninen

Nauha3efebeb

laitteet ovat
epäkeskoja
johtorykelmiä

 

äänilevyltä kuuluvasta äänestä tulee paino, jota hän työntelee kädellään ilmassa

sanat vääristyvät käden liikkeessä

käden liike synnyttää pilkallisen äänen, joka keskeyttää, vittuilee, ei kunnioita perusteellisesti mietittyjä ajatuksia, jotka edelleen valuvat äänilevyltä lavalle

tieteelliset sanat, sanat joilla on pitkä historia, käsitteet joilla on pitkä laahus

yleisö nauraa ensin hetken, kunnes äänten jatkuessa hiljenee, kuin ei enää jaksaisi reagoida, kuin olisimme kuluttaneet naurumme loppuun, kuin tämä muistuttaisi liikaa tosimaailmaa

niin paljon jatkuvasti keskeyttäviä ääniä, ettemme enää jaksa reagoida.

Nauha3efebeb

 

antennin tilalle tulee tulppaani

äänilevyn puhe kuuluu enää etäisenä ja ominous

 

tulppaani kirkuu käsien liikkeessä

se itkee
se on palosireeni
poliisiauton ääni, äänentoiston häiriö, kiljuva

hän kuorii tulppaanin varret ja kerrokset
ja pudottelee ne lattialle

tulppaani kirkuu ja huutaa suoraa räkäistä kurinaa

enää jäljellä on varsi ja kapea nuppu

terälehdet

ja tulppaani putoaaNauha3.2efebeb

jäljellä ei ole mitään, mikä kirkuisi ja ääni ei silti hetkeen lakkaa
(tai se vain tuntuu siltä)

 

 

Jälkeenpäin, monta päivää myöhemmin, muistan jotakin oleellista tämän tekstin kannalta. Assosiaatiot liikkuvat ja syntyvät, eivätkä aukea aina sillekään, jonka päässä ne kehkeytyvät. Alkuillasta selailin myytävänä ollutta Tero Nauhan Herecy & Provocation -julkaisua. Satunnaiselta aukeamalta (59-60) silmiin osuivat silloin lauseet

”My hallucination is Capitalism. My orthodoxy is Capitalism”

 

  1. Burton, Joan B. Theocritus’s Urban Mimes: Mobility, Gender, and Patronage. Berkeley: University of California Press, c1995 1995. http://ark.cdlib.org/ark:/13030/ft4p3006f9/
  2. Tero Nauha: Esitys fiktioimisesta. Maailman fiktioiminen ja esitys epä-filosofiana. Esitys esityksen asennosta. Tutkielma filosofian ja esityksen positioista, päätöksistä ja tasa-arvoisista asennoista.

Contemporary

Makasiini Contemporary
The Inaugural Exhibition
18.10.2016-8.1.2017

Titanik-gallerian
näyttelykatalogi 2017

 

Taidemuseossa käydessä harvemmin ajattelee teosten hintoja. Niitä ei ole esillä, eikä teoksia voi ostaa. Gallerioissa käydessä teosten hintoja ajattelee joskus, yleensä jos hintoihin törmää vahingossa. Taidelainaamossa hintoja tulee ajateltua paljonkin. Taidelainaaminen, teoksen vuokraaminen tai osamaksulla hankkiminen ovat niitä harvoja taiteen omaan kotiin hankkimisen muotoja, jotka ovat tällä tulotasolla mahdollisia. Tai ainahan voi ostaa jäljitelmäjulisteen esim. Art.com -sivustolta.

Tai sisustustaidetta Amazonista. Mikä saa minut kutsumaan sitä sisustustaiteeksi? Hinnat ulottuvat 15 dollarista 200 dollariin ja jossain tämän sivunäkymän ulottumattomissa 200 000 dollarin Marc Chagalliin ja 150 000 dollarin Salvador Daliin. Voiko sitä enää kutsua sisustustaiteeksi? Uudessa suomalaisessa taiteen verkkokaupassa Taikossa hinnat ulottuvat 100 eurosta 8 000 euroon. Ehkä kalliit teokset antavat edullisen taiteen ostamisellekin tietyn sädekehän, samalla tavalla kuin galleriassa, jossa toisessa huoneessa on 156 000 euron teos ja toisessa 4 000 euron.

Galleristi Frej Forsblom avasi Turkuun uuden kaupallisen gallerian, Makasiini Contemporaryn. Tilat remontoitiin vanhaan Maaherran makasiiniin Tuomiokirkon lähelle. Pitkän linjan galleristin päätös avata galleria Turkuun noteerattiin jopa Helsingin Sanomissa. Turun Sanomat kirjoitti galleriasta muutamaankin otteeseen, avajaisnäyttelyn kritiikki ”Suuria seteleitä, tyylikkäitä eleitä” sivusi myös gallerian taloutta. Siinä mainittiin, että pelkästään myymällä amerikkalaisen Rashid Johnsonin 156 000 euron teoksen galleria täyttäisi ”näyttelykohtaisen tuottotavoitteensa”. Gallerian avaamisen ympärillä on puhuttu niin paljon rahasta, että kun kävin galleriassa avausnäyttelyn toiseksi viimeisenä päivänä ajattelin rahaa, tietenkin.

Vaunuvajana ja hevostallina toimineen rakennuksen oviaukkoihin on rakennettu suuret ikkunat. Gallerian ikkunat koostuvat pienehköistä ikkunaruuduista ja ne on suojattu valtavilla, nyt auki olevilla, ovia muistuttavilla ikkunaluukuilla. Makasiinin jälkeen kävin Titanik-galleriassa, jonka valtavat lasiseinät kadulle päin ovat suojattomina yöt läpeensä. Tämä ei taida liittyä mihinkään.

Nostan katseeni paperista. Näen xx:n teosta muistuttavan maalauksen, josta puuttuu kuulaus. Ei se ole hänen teoksensa. Se on huoneen halvimpia.

Luis Gispert: Secret Pilgrim (2015)

Luis Gispert: Secret Pilgrim (2015)

Yksi teoksista tuo mieleen äärettömän kalliin ja pelkistetyn version Karri Kokon viimeaikaisten visuaalisten teosten keskeisistä kuviovariaatioista. Tämä teos on emulgoidun bitumin ja kultaketjujen yhdistelmä. Minun ei kai tulisikaan ajatella kuviota, vaan materiaalia. Bitumi ja kulta. Kontrasti sokaisee ikkunasta tulevassa valossa. Lähes kirjaimellisesti, niin hajataittoiset silmät yleensä toimivat.

Olisi hyvä ottaa kuvia. Olen aika huono kuvaamaan. Epäonnistun olemaan osa teosten arvokkuuden jatkumoa. Teosten arvo vaatii säilyäkseen myös niiden oikeanlaisen esittämisen tavan. Siksi tietenkin instituutiot, mutta siksi myös jokainen yksittäinen kuva ja puhe teoksesta. Mutta ehkä huonojen kuvien ottaminen on samalla kokonaisuuden haltuunottoa. Yritys mahdollisimman hyvään kuvaan halvaannuttaa, huonoon ei niinkään. Taidekritiikin muoto on vaikea, epämääräisen höpinän ei niinkään.

Katson 156 000 euron maalausta, josta kirjoitettiin lehdessä. Se on tehty tiilistä, vahasta ja saippuasta, se kestää paikallaan 3-4 metriä avautuvasta ja sulkeutuvasta ulko-ovesta. Jotkut teokset eivät ehkä kestäisi. Entä jos maalauksen tai installaation arvo olisikin sidottu hetkellisyyteen? Arvo mitattaisiin sillä, kuinka harva ehtii nähdä teoksen, ennenkuin se hajoaa. Kestävät teokset olisivat arvottomia: nehän voi nähdä kuka tahansa aikojen saatossa. Tällaistakin tietenkin on jo olemassa (ei ehkä täällä, jonne vahingossa ajauduin, mutta muualla). Miten raha lopulta aina valtaa kaiken, nekin taidemuodot, joiden syntylogiikka on taiteen omistamisen vastustamisessa.

Jacob Hashimoto: The Quiet Center of All Thoughts Never Known (2016)

Jacob Hashimoto: The Quiet Center of All Thoughts Never Known (2016) (vasen alareuna)

Eräässä teoksessa on paljon kerroksia ja syvyyttä, kirjaimellisesti. Teoksen alinta pintaa, taustaa, on vaikea nähdä ja samalla päällimmäistä kerrosta on vaikea erottaa kaikkien kerrosten seasta, sillä kaikki on limittäin esillä. Selkeää tai yksiselitteistä pintaa ei ole, pinnan takaista ei kerroksittaisten pintojen alta näe. Toim. huom. tältä teoria viime vuosikymmenistä ehkä visualisoituna näyttäisi: taustaa ei näe pintojen määrän takaa. Mutta se ei tarkoita, ettei sitä ole (ks. hillitön ontologinen epävarmuus).

Astun ylemmälle huonetasanteelle. Ylöspäin kulkeminen asettaa tiettyjä odotuksia (ks. aina kaikkeen liittyvä Lakoff & Johnson). Pienessä huoneessa on pientaidesijoittajille sopivaa valokuvataidetta. Samassa tilassa teokset tuntuvat varioivan kaikki jollain lailla kylmyyden, pysähtyneisyyden ja periferian teemaa. Monet teoksista sijoittuvat merenrannalle. Nousin abstraktilta tasolta merenpinnan tasolle.

Syvennyksessä on kaksi vastakkaista ovea. Avaan toisen. Wc on tyylikäs, betonia ja valkoista posliinia. Oven ulkopuolella on valokuva jääkarhusta. Taulu on ahdettu kapeaan välikköön, se tekee siitä jollain lailla helposti lähestyttävän. ”Eikö tuollainen olisi kiva meillä kotona?” En tiedä, mitä jääkarhun on tarkoitus symboloida. Se tuskin on sukua Yoko Tawadan jääkarhuille.

Toisella puolella huonetta, puolittain suljetun liukuoven takana näkyy toimistokalusteita ja lisää maalauksia. Staff only.

Laskeudun takaisin abstraktille tasolle. Tiskin takana on myös maalaus. Sen sijoittelu nostaa sen erilleen muista, kuin se olisi tilaa valvova logo. Tai sitten vaikutelma syntyy siitä, että hetkittäin tiskin lähellä ollessani tunnen olevani yrityksen aulassa. Toimistopuita ei tosin näy.

Pienessä huoneessa pyörii IC-98:n animaatio. Huone on tumma. Toisin kuin usein epäkaupallisissa tiloissa, huoneen oviaukon edessä ei ole valoa ja ääntä eristävää paksua verhoa. He ovat ajatelleet asian varmaan ihan oikein. Verho luo henkisen kynnyksen, esteen jonka läpi täytyy päättää mennä. Aionko minä todella mennä tuonne katsomaan taidetta? Onko se varmasti niin kiinnostavaa, että haluan mennä verhon toiselle puolen? Ihmisiä tulee ja menee avoimesta oviaukosta. Teos heijastaa gallerian värejä, mustaa ja valkoista. Mutta ei se niin mene. Animaation värit ovat likaisia ja liikkeessä.

galleriajalat

Katson lattianrajaa, seinän ja lattian yhtymäkohdassa olevan tiivisteaineen inhimillisen näköisiä kaarteita ja epätasaisuuksia. Lattian betonissa on pienten ilmakuplien jättämiä pieniä reikiä. Ihmisiä tulee ja menee, uteliaina. Kokonaisia perheitä.

Lempiteokseni vieressä on vihreä ympyrä. Se alkaa kommentoida kaikkea vihreää teoksessa, kaikkia ympyrän muotoja ja pintoja.

Makasiinin jälkeen käyn Titanik-galleriassa hakemassa vuoden 2017 näyttelykatalogin. Tavallisen, tekijä tai näyttely kerrallaan vuoden kulun esittelevän toteutuksen sijaan katalogi on jotain aivan muuta. Näyttelyihin liittyvät tekstit on sekoitettu pitkin  sivuja ja näyttelyt esitellään yksitellen vasta lopussa. Ja silloinkin vain kuvin. Eri kielet ja erilaiset kirjoittamisen tavat limittyvät tekstiteokseksi, joka konventioita rikkoessaan saa kiinnittämään enemmän huomiota itse tekstiin kuin tavallista katalogia lukiessa. Toteutus tekee myös katalogin luonteen tekstiteoksena näkyväksi ja samalla purkaa sen välineellisyyttä. Ideat ja näkemykset, henkilökohtaiset maailmankuvat ja suunnitelmat sekoittuvat kokonaisuudeksi, joka on taidetta vuonna 2017.

Titanikin katalogi suuntaa pois tekijä- ja teoskeskeisyydestä ja sitä myöten taiteesta kaupallistettavana tuotteena. Ideat ovat liikkeessä ja kietoutuneita toisiinsa, eivät jäädytettyinä myytäviksi tuotteiksi.

Esityksen dokumentoinnista ja muistamisesta

About The Variety Show/Tracking Time

Pari viikkoa sitten päättyi New Performance Turku Festival, jossa olin tänä vuonna tiedottajana. Festivaalilla nähtiin mm. hollantilaisen Ieke Trinksin The Variety Show, joka valtasi Titanik-gallerian kolmeksi päiväksi festivaalin loppupuolella. Ieke tarvitsi teokseensa avustajiksi kolme ihmistä, joista kahden tehtävä liittyi kuvaamiseen ja yhden kirjoittamiseen. Kirjoittaminen tapahtui suoraan gallerian seinälle ja osion nimi oli Tracking Time. Koska olen viime aikoina touhunnut aika paljon esityksen ja kirjoitetun kielen välisen suhteen parissa, pääsin mukaan kirjoittajaksi. The Variety Show tapahtui kolmena päivänä, kunakin kaksi tuntia kerrallaan. Koska Ieken esityksen kieli oli muutenkin englanti, kirjoitin kaiken englanniksi.

178 An object is named ”the small swively green thing”

Ieken esitys käsitteli esitysten dokumentaatiota. Ieke teki uusintaversioita vanhoista esityksistään yhdessä yleisön kanssa, esitysten sanallisten kuvausten ja omien muistikuviensa pohjalta. Tämän ympärille kiertyi livenä tehtävää dokumentaatiota. Jussi kuvasi Ieken ja yleisön uudelleenversiointeja suunnitellen kuvat yhdessä Ieken kanssa. Serina valitsi Jussin antamista kuvista parhaat – näkemättä esityksiä, joista kuvat oli otettu – ja tulosti kuvat. Maaria kuvasi kaikkea tilassa tapahtuvaa. Näistäkin kuvista Serina valitsi ja tulosti osan. Kuvat kiinnitettiin seinille niissä näkyvien esitysten alkuperäisversioita kuvaavien kylttien lähelle.

Oma roolini oli kirjoittaa kaikesta, mitä tilassa tapahtui. Ohjeena oli laskea alaspäin teoksen kokonaiskestosta (360 minuuttia) kirjoittaen minuuttien kohdalle, mitä niiden aikana on tapahtunut. Kirjoittaminen tapahtui livenä ja suoraan seinälle siis. Kokonaisia virkkeitä syntyi noin joka toiselta minuutilta 6 tunnin ajalta.

Kirjoitin jokin aika sitten seinillä olleet tekstit puhtaaksi (valokuvien pohjalta) myöhempää käyttöä varten. Teoksen jälkeen – ja jo sen aikana – alkaa muistikuvien syntyminen. Niihin rakentuu merkityksellisten hetkien kiinnepisteitä, joiden ympärille vähemmän merkitykselliset hetket asettuvat. Merkityksellinen ei tarkoita samaa kuin taiteellisesti erityisen vaikuttava hetki, se voi olla mitä vain mielenpainuvan lauseen artikulointihetkestä väärällä hetkellä kutittaneeseen nenään. Kun Ieke erässä kohtaa pyysi miestä nimeämään erikoisen näköisen vihreän esineen ja mies sanoi ”I name it the small swively green thing”, lause jäi mieleeni. Myöhemmin lause pyöri esineiden nimeämisestä nauhoitetulla tallenteella takahuoneessa, yhtenä muiden joukossa uudelleen ja uudelleen. Alkuperäinen hetki korvautui kerta toisensa jälkeen niillä hetkillä, joissa kuulin lauseen uudelleen, kunnes jäljellä olivat enää irrallaan huoneessa ja mielessäni kaikuvat pientä pyöryläistä vihreää esinettä kuvaavat sanat.

Tai näin kuvittelin, että kävisi, mutta todellisuudessa muistan edelleen Robin seisomassa takahuoneen seinän edessä, katsomassa hetken vihreää esinettä ja sanomassa mikrofoniin ”I name it the small swively green thing”.

Merkitykselliset hetket ovat virstanpylväitä sitä varten, kun esityksen jälkeen juuri koettu alkaa kierrellen ja kaarrellen palautua mieleen. Muistikuvissa merkitykselliset hetket saattavat olla lähtökohtaisesti väärissä paikoissa suhteessa kronologiseen aikaan. Niiden ympärille asettuvat vähemmän merkitykselliset hetket heittyvät paikaltaan samalla. Harvoin on mahdollisuus palata takaisin omiin ajatuksiinsa ja havaintoihinsa esityksen aikana minuuttien tarkkuudella. Paitsi tällaisessa tilanteessa, kun puhtaaksikirjoittaa minuuttien tarkkuudella tekemäänsä dokumentaatiota esityksestä.

67 A man reading this

Kirjoitin seinälle teoksen aikana yhteensä ehkä 3-4 kertaa lauseen a man/woman reading this. Kirjoittamishetkinä he seisoivat selkäni takana, katsomassa kun kirjoitan lausetta heistä lukemassa sitä, mitä heistä kirjoitan. Jos en olisi lukenut kirjoituksia uudelleen puhtaaksikirjoitusta varten, en olisi muistanut, että heitä oli useampi. Olisin muistanut vain sen yhden, joka puhui minulle teoksesta jälkikäteen. Ja toisen, joka kysyi minulta mitä teen. Mutta nyt, kun luin lauseet uudelleen, muistin jokaisen heistä ulkonäöltä ja muistin, miten he reagoivat lukiessaan gallerian seinältä lauseen, jossa kuvailtiin heitä tekemässä jotakin juuri nyt.

Tuntui oudolta joutua yhtäkkiä vastakkain sen faktan kanssa, että ihminen yleensäkin unohtaa suurimman osan asioista, jotka hän näkee, kuulee, haistaa, tuntee ja maistaa – tai ajattelee. Kaikkea ei millään voi säilöä muistiin (nyt ajattelen taas Erkki Kurenniemen omistautuneisuutta muistiinpanoilleen, elämänsä arkistoimiselle). Mutta silti, tuntui jotenkin epämääräisesti kummalliselta, että olin taltioinut näiden ihmisten läsnäolon gallerian seinälle ja sitten unohtanut heidät.

Teemme muistiinpanoja ja dokumentaatioita siksi, että muistaisimme asioita silloinkin, kun emme tosiasiassa kykene muistamaan. Koska emme luota muistiimme (eikä siihen olekaan syytä luottaa). Ja ehkä siksi, että tallentaessamme ennakoimme sitä ulkopuolista tarkastelijaa, joka meistä itsestämme tulee, kun myöhemmin palaamme taltiointeihin. Muistiinpanot ja dokumentaatiot toimivat menneen tallentajina, mutta samaan aikaan myös tulevan unohduksen ja väärin muistamisen tallentajina.

50 Me writing this

Se, mistä esitysten tekemisessä muunmuassa pidän on se, miten minusta tilanteessa tulee itselleni se, mitä teen. Eräässä festivaalin aikana käydyssä keskustelussa eräs mies pohti, että joidenkin esitysten kohdalla tulee sellainen olo, ettei tiedä onko yleisön läsnäolo edes oleellista teokselle. Kaikissa esityksissä esiintyjän lavalla oleminen ei tapahdukaan suhteessa yleisöön. Kaikissa esityksissä esiintyjä ei ajattele olemistaan suhteessa yleisöön. Ieken teoksen jälkeen käydyssä keskustelussa ajattelin ensimmäistä kertaa sitä, että minäkin luultavasti näyttäydyin yleisölle yhtenä esiintyjänä. En tarkoita sitä, etten olisi kertaakaan aiemmin ajatellut heidän näkevän esitystilannetta niin, vaan että vasta tuossa hetkessä tajusin sen sillä tavalla, että kykenin vaihtamaan hetkeksi oman visuaalisen muistikuvani teoksesta yleisön näkökulmaan ja hetken näin liikkeeni tilassa ja tekojeni yhteyden muuhun tilassa tapahtuvaan toimintaan aivan eri tavalla. Yleisö (todellinen tai kuvitteellinen) voi olla tai olla olematta oleellinen myös siitä näkökulmasta, että kuinka paljon teosta tehdessään kaipaa silmiä lainaksi jonkinlaista omasta näkökulmastaan poikkeavaa kokonaiskomposition pohtimista varten.

Kirjoituksissani gallerian seinällä olin aina ensimmäisessä persoonassa. Kaikkitietävän kerronnan sfääreissä liikkuva teksti paikantui kuitenkin aina minuun. En hetkeksikään unohtanut yleisöä, mutta teksteissä he ovat tekijöitä ja toimintaa tilassa, eivät katsojia. Minä olin katsoja. Silti yleisökin varmasti mielsi itsensä katsojiksi. Minä samastuin heihin kulkiessani pitkin tilaa ja havainnoidessani tapahtumia ja niiden herättämiä assosiaatioita. Mutta jos olisin kirjoittanut tekstiä pyrkien näkemään asiat yleisön näkökulmasta, tuloksena olisi varmastikin ollut kummallinen spekulatiivisten visuaalisten näkökulmien sotku.

119 The door is open. Banana peels don’t smell

Lukiessani kirjoituksia uudelleen huomasin myös, että niissä toistuu muutamaan kertaan apofaattiseen kielenkäyttöön liittyvät huomiot tilasta ja tapahtumista: ovi ei narise enää, miehen pää ei särje, kukaan ei sahaa. Verbaalisella kielellä on varsin helppo luoda mielikuva asioista, jotka eivät ole olemassa tässä ja nyt. Tai eivät ehkä ole koskaan olleetkaan olemassa. Apofaattinen kieli luo myös ajallisen ulottuvuuden, jota preesens-muotoinen dokumentointi ei muuten tavoita: ovi on joskus narissut, miehen pää on ehkä joskus särkenyt, joku on jossain vaiheessa sahannut tai on odotettavissa, että joku pian sahaa/miehen pää särkee. Tai jonkun olisi syytä sahata/on outoa, ettei miehen pää särje sellaisen tulitikkumäärän sytyttämisestä niin pienessä tilassa.

En spoilaa esitystä enempää. New Performance Turku Festivalilta on tulossa jossain vaiheessa videotallenne teoksesta festivaalin Youtube-kanavalle.

Artefaktit esiintyvät meille

Là Bas & T.E.H.D.A.S: Elävä arkistopäivä 9.5.2015
Live Document & Performance Evening

Iina Ukkonen

Edellisen esityksen savun haju, muistikuva omasta ruumiillisesta reaktiosta siihen, muistikuvaa häkää koskevien asioiden yhtäkkisestä muistamisesta.

Punainen seinä koristellun, katetun pöydän takana, mitenkään muuten ei voisi olla. Esiintyjää ei ole, mitä kauemmin häntä ei ole, sitä enemmän pöytäliina, keltaisten ruusujen maljakko, kynttilät, lasit esiintyvät.

Artefaktit esiintyvät meille, ne käyttävät meitä yleisönä.

Esiintyjä, nainen, saapuu ja istuu pöydän ääreen. Hän on juhlava – ja myöhässä, hän sanoo.

Nainen kaataa vettä lasiin ja hengittää syvään, kuin valmistautuisi johonkin fyysiseen ja vaativaan.

Hän istuu kädet pöydän alla, liina peittää pöydän maahan asti. Ajattelen hetken, että pöydän alla tapahtuu jotakin.

Hän nostaa kädet pöydälle.

Kuin itkun jäljiltä hän painelee liinalla kasvojaan. Klassinen musiikki tuo tilaan toisen tilan, tähän tilaan tilan, jossa musiikki on soitettu ja äänitetty. Mikään ei tuo tähän tilaan tilaa, jossa esineet on valmistettu.

Nainen katsoo avoimesta ovesta ulos käytävään, sekin tuo toisen tilan tähän tilaan.

Ovesta tulee mies, joka tuo valtavan koiran huoneeseen. Se ei kuulu esitykseen, siitä tulee osa esitystä.

Lähetti tuo cokiksen ja pizzan.
– Ai sulla on joku esitys täällä menossa.
Nainen maksaa kuin kotiovella.
– En tiennytkään, että täällä olis yleisöä.
Lähetti lähtee ja nainen menee syömään pizzaa lattialle polvilleen.

Sitten hän hakee yhtäkkiä vierestäni jääkaapista oluttölkin, huomaan jääkaapin vasta nyt, potentiaaliset aktualisoitujat: mitä muuta huomaan vasta kun hän käyttää sitä. Katson ympärilleni.

Nainen syö yhä nopeammalla tahdilla pizzaa ja juo cokista ja olutta. Hän on kahareisin laatikon edessä, riuhtoo sen seinämiä alas, muotoilee pizzasta möykyn, jota ahtaa suuhunsa.

Tuon kaiken syömisen idea. Tuon syöminen. Lauseeni hänen syömisestään, lauseet, jotka väistävät todellisuudessa tapahtuvan teon, oikaisevat kokemuksen reunaa pitkin.

Odotan, että nainen oksentaisi.

Hän vetäytyy istumaan seinää vasten, katsoo jäännöksiä ja nousee pyyhkimään kasvonsa/naamansa. Onko epäsivistyneesti juuri syöneellä ihmisellä kasvot vai naama?

Kalja menee vesikarahviin, laatikko pöytäliinan alle, pizza servettiin käärittynä maljakkoon ruusujen sekaan.

Hän tarkistaa huulipunan taskupeilistä, pukee takin ylleen, puhaltaa kynttilät ja lähtee.

 

(Artefakteja koskevat ajatukset on jäljitettävissä Mikko Lehtosen Artefaktit, efektit, affektit -puheenvuoroon tapahtumassa muutamaa tuntia aiemmin.)